Siitä on nyt pari kolme vuotta.
Harhailin Sardinian merellä seitsemän tai kahdeksan matruusin mukana tullilaivassa. Se oli kova matka ensikertalaiselle! Koko maaliskuussa meillä ei ollut yhtään ainoata kaunista päivää. Itätuuli vainosi meitä kiihkeästi eikä meri lakannut raivoamasta.
Eräänä iltana, kun pakenimme myrskyä, haki laivamme turvapaikkaa Bonifacio-salmen suussa, keskellä pikku saarten sakeata ryhmää… Niiden ulkomuodossa ei ollut mitään luoksensa houkuttelevaa: korkeita alastomia kallioita, kallioilla suuria lintuparvia, muutama mätäs absinttiruohoa, mastiksipensaita ja siellä täällä rantalätäköissä jokin puupalanen mätänemässä: mutta sittenkin näillä kolkoilla kallioilla oli toki parempi viettää yötä kuin vanhan puoleksi katetun pikku aluksen peräkomerossa, johon aallot valtoinansa loiskahtelivat, ja me olimme yöpaikkaamme tyytyväisiä.
Tuskin olimme nousseet maihin ja matruusit alkaneet virittää valkeata saadakseen kalakeiton tulelle, kun perämies kutsui minut luoksensa ja viitaten sormellaan pieneen valkoisella muurilla ympäröityyn aitaukseen päin, joka häämötti sumun seasta saaren toisessa päässä, sanoi minulle:
— Ettekö tule mukaan hautausmaalle?
— Hautausmaalle, herra Lionetti? Missä me sitten olemme?
— Lavezzin saarilla, hyvä herra. Täällä on haudattuna koko Sémillanten miehistö, 600 henkeä, samassa paikassa, missä heidän fregattinsa joutui haaksirikkoon kymmenen vuotta sitten… Ihmisraukat! ei heitä moni käy katsomassa; onhan selvää, että meidän on pistäydyttävä heitä tervehtimässä, kun kerran olemme täällä…
— Aivan mielelläni, herra perämies.
* * * * *
Miten synkkä olikaan Sémillanten hautausmaa!… Näen vieläkin edessäni sen pienen matalan muurin, sen ruostuneen, vaikeasti avautuvan rautaportin, sen äänettömän hautakappelin ja sadat mustat ristit pitkän heinän peitossa… Ei yhtään ikikaunokkiseppelettä, ei yhtään muistomerkkiä, ei mitään… Oi, noita unohdettuja vainajia, miten kylmä niillä mahtaneekaan olla satunnaisessa haudassaan!