Ateriamme kuluivat sillä tavoin kertoillessa laveasti tarinoita majakasta, merestä, haaksirikoista ja korsikalaisista salakuljettajista… Sitten illan tultua sytytti ensimmäisen yöneljänneksen vartija pienen lamppunsa, otti piippunsa, kurpitsapullonsa, paksun punaselkäisen Plutarkhoksen historian, ainoan kirjan mikä oli Sanguinaire-saarten kirjastossa, ja katosi peräovesta ulos. Hetkisen perästä ei koko majakassa kuulunut muuta kuin vitjojen ja ratasten ratinaa ja suurien kellonpainojen kolinaa, kun niitä vedettiin.

Minä taas menin sill'aikaa ulos istumaan pengermälle. Aurinko, joka oli jo hyvin alhaalla, painui mereen yhä nopeammin ja nopeammin vetäen perästänsä koko taivaanrannan pois näkyvistä. Tuuli muuttui viileämmäksi, saari sinipunaiseksi. Taivaalla lensi suuri lintu raskaasti ohitseni: se oli genovalaisen tornin kotka, joka palasi asuntoonsa… Vähitellen alkoi merestä nousta sumua. Kohta ei näkynyt muuta kuin valkea vaahtopäärme saaren ympärillä… Yhtäkkiä tulvahti pääni päällä suuri lempeä valovirta. Majakan loistot olivat sytytetyt. Jättäen koko saaren varjoon lankesi kirkas sädekehikko kauas merenselälle, ja minä istuin siinä yöhön käärittynä väkevien valoaaltojen alla, jotka minua vain hiukan hipaisivat ohikulkiessaan… Mutta tuuli kävi yhä kylmemmäksi. Oli pakko palata huoneisiin. Hapuillen käsin sain suuren oven suljetuksi ja rautasalvat työnnetyksi lujasti kiinni; sitten yhä hapuillen aloin nousta pieniä valurautaisia portaita, jotka tutisivat ja helähtelivät astuessani, ja saavuin vihdoin majakan huippuun. Siellä vasta oli valoa.

Kuvitelkaa mielessänne jättiläiskokoista, kuudella sydänrivillä varustettua majakkalamppua, jonka ympärillä hitaasti pyörivät lyhdyn seinät; toisissa niissä oli suunnattoman suuri kristallilinssi, toisissa taas vastapäätä suuri liikkumaton lasiseinä, joka suojeli liekkiä tuulelta. Sisäänastuessani valo kerrassaan häikäisi silmäni. Nuo kupari- ja tinalevyt, nuo uushopeiset heijastimet, nuo jykevät kristalliseinät, jotka pyörivät synnyttäen suuria sinertäviä valorenkaita, kaikki tuo peilivälke, kaikki tuo valojen vilkutus synnytti minussa ohimenevän huimauksen.

Vähitellen sentään tottuivat silmäni siihen, ja minä istuuduin ihan lampun juurelle, vartijan viereen, joka parhaillaan luki Plutarkhosta ääneensä unta karkottaakseen…

Ulkona pilkkosen pimeää kuin hornan kuilussa. Pienellä parvekkeella, joka ympäröi lyhdyn lasiseinää, pyörtelee tuuli kuin hullu, ulvoen. Majakka ryskää, meri pauhaa. Saaren kärjessä jyrähtelevät aallot murtaessaan niin kuin kanuunat… Välistä kopauttaa näkymätön sormi ikkunaruutuihin: joku yöllinen lintu lentää valon houkuttelemana kristalliseinää vasten… Säteilevässä ja kuumentuneessa lyhdyssä ei kuulu mitään muuta kuin liekin poksahtelua, öljypisaroiden tipahtelua ja alas valuvien vitjojen rasahtelua sekä yksitoikkoinen ääni, joka lukee Plutarkhoksesta Demetrios Phalereuksen elämäkertaa…

* * * * *

Puoliyön tultua nousi vartija seisoalleen, vilkaisi viimeisen kerran lampun sydämiin, ja me laskeuduimme yhdessä alas. Portaissa kohtasimme toverin, joka silmiään hieroen oli menossa suorittamaan vartiovuoroansa yön toisella neljänneksellä; hänelle ojennettiin kurpitsapullo ja Plutarkhos… Sitten me vielä ennen maatamenoamme pistäydyimme hetkiseksi peräkamariin, joka oli täpösen täynnään rautaketjuja, raskaita painoja, tinaisia vesisäiliöitä ja köysiä, ja siellä pienen käsilamppunsa valossa kirjoitti vartija majakan suureen päiväkirjaan, joka oli aina avoinna, sanat:

Sydänyö. Myrskyinen meri. Rajuilma. Laiva näkyvissä.

SÉMILLANTEN KUOLINKAMPPAILU

Kun kerran luodetuuli toissa yönä heitti meidät Korsikan rannikolle, niin sallikaa minun kertoa teille hirvittävä meritarina, josta sikäläiset kalastajat usein juttelevat iltapuhteella ja josta sattumoisin olen saanut hyvin omituisia tietoja…