Näiden miesten elintavoissa huomasi heti kahden heimon erilaisuuden. Marseillelainen oli toimelias ja vilkas, aina puuhassa, aina liikkeessä, juoksenteli ympäri saarta aamusta iltaan hoitaen puutarhaa, kalastaen, keräillen merilokkien munia, välistä taas piiloutuen pensaikkoon saadakseen lypsää ohikulkevaa vuohta; ja alituisesti hän oli aioli-kastikkeen tai kalakeiton valmistuspuuhissa.

Korsikalaiset taas eivät tehneet kerrassaan mitään vahtitoimensa ohella: he pitivät itseään virkamiehinä ja kuluttivat päivät päästään keittiössä pelaten loppumatonta scopa-peliään, jonka he keskeyttivät vain sytyttääkseen vakavan näköisinä uudelleen piippunsa ja musertaakseen saksilla suuria vihreitä tupakanlehtiä kämmenkupurassaan…

Muuten olivat korsikalaiset sekä marseillelainen, kaikki kolme kunnon miehiä, yksinkertaisia ja vieraalleen hyvin huomaavaisia, vaikka he varmaankin pitivät häntä tavattoman omituisena herrana…

Ajatelkaahan nyt! tulla huvikseen asumaan yksinäiseen majakkaan, jossa heistä päivät tuntuvat pitkiltä ja jossa he ovat onnellisia, kun tulee heidän vuoronsa päästä käymään mannermaalla… Kauniina vuodenaikana tapahtuu tämä suuri onni heille joka kuukausi. Kymmenen päivää manterella ja kolmekymmentä päivää majakassa, semmoinen oli järjestys; mutta talvella ja myrskyisinä aikoina ei mikään järjestys enää pidä paikkaansa. Tuuli puhaltaa, aallot kuohuvat, Sanguinaire-saaret ovat valkean vaahdon peitossa ja palvelusvuorossa olevat vartijat ovat majakkaansa suljettuina pari kolme kuukautta yhteen mittaan, joskus ihan kauheissa oloissa.

"Kulkaahan, hyvä herra, mitä minulle tapahtui muutamana talvisena iltana viisi vuotta sitten" — näin kertoi minulle eräänä päivänä vanha Bartoli. "Kerran istuimme syödessämme päivällistä samassa pöydässä kuin nytkin. Sinä iltana meitä oli majakassa vain kaksi, minä ja toverini nimeltä Tchéco… Muut olivat mantereella sairaina tai lomalla, en enää muista… Lopettelimme juuri päivällistä kaikessa rauhassa… Yhtäkkiä toverini taukoaa syömästä, tuijottaa minuun hetkisen hyvin omituisesti ja samassa tuupertuu pöydälle käsivarret eteenpäin ojennettuina. Minä hyppään luokse, pudistelen häntä ja huudan:

"— No, Tché!… Tché!…

"Ei hiiskahdustakaan! hän oli kuollut… Arvaattehan, miten hämmästyin! Istuin yli tunnin ruumiin ääressä täysin typertyneenä ja vapisten, sitten yhtäkkiä iski päähäni ajatus: 'Entäs majakka!' Töin tuskin ehdin nousta lyhtyrakennukseen ja sytyttää. Yö oli jo edessä… Ja millainen yö, hyvä herra! Meri kuohui ja tuuli vinkui luonnottomalla äänellä. Joka hetki olin kuulevinani, että joku kutsui minua portaissa… Sitä paitsi vaivasi minua kuume ja jano! Mutta minua ei olisi saanut millään muotoa laskeutumaan sieltä alas… pelkäsin niin kovin kuollutta. Päivän hämärtäessä tulin sentään vähän rohkeammaksi. Kannoin toverini hänen vuoteellensa; levitin peiton päälle, luin lyhyen rukouksen ja sitten kiireesti antamaan hälytysmerkkiä.

"Pahaksi onneksi meri aaltoili liian rajusti, turhaan huusin ja huusin, ei ketään kuulunut… Olin siis tuomittu olemaan ypöyksin majakassa Tchéco paran kanssa, herra ties kuinka kauan… Toivoin voivani säilyttää ruumiin luonani siksi kunnes laiva saapuisi, mutta kolmen päivän kuluttua se kävi mahdottomaksi… Mitä tehdä? Kantaisinko ruumiin ulos ja hautaisin? Kallio oli liian kovaa, ja korppeja on saarella paljon. Oli sääli jättää niiden kynsiin tuota kristittyä. Silloin päätin laskea sen johonkin karanteenirakennuksen kammioon… Se vei minulta kokonaisen iltapäivän, tuo surullinen hautaaminen, ja minä sanon teille, että se vaati minulta paljon rohkeutta… Nähkääs, hyvä herra, vielä nytkin, jos vaan laskeudun sille reunalle saarta jonakin myrskyisenä iltapäivänä, tuntuu siltä kuin yhä kantaisin ruumista selässäni."

Vanha Bartoli parka! Hiki valui hänen otsaltansa, kun hän sitä vain ajatteli.

* * * * *