En saanut unta viime yönä. Luodetuuli oli kiukuissaan, ja sen kova ärjyntä piti minua valveilla aina aamuun asti. Voimakkaasti tempoili tuuli myllyni rikkinäisiä siipiä ja vihelsi niissä niin kuin laivan köysissä, koko mylly ratisi ja rusahteli. Kattotiiliä lenteli maahan,. Kauempana huojui ja humisi yön pimeydessä sakea mäntymetsä, joka peittää koko kukkulan. Olisi luullut olevansa aavalla meren ulapalla…

Se toi elävästi mieleeni unettomat yöt kolme vuotta sitten, kun asuin Sanguinaire-saarten majakassa, lähellä Korsikan rannikkoa, Ajaccion lahden suussa.

Ihana sopukka sekin, jonka sattumoisin olin löytänyt saadakseni uneksia ja olla yksin.

Kuvitelkaapa mielessänne punertavaa, karun näköistä kalliosaarta; toisessa kärjessä majakka, toisessa vanha genovalainen torni, jossa minun aikanani asui eräs kotka. Alhaalla vedenrajassa karanteenirakennuksen rauniot, ylt'yleensä nurmen peitossa; lisäksi kuiluja, pensastoja, korkeita kallioita, muutamia villikauriita, pieniä korsikalaisia hevosia, jotka kirmailivat niin että harja tuulessa huhuusi, ja vihdoin korkealla, hyvin korkealla, keskellä parveilevia merilintuja, majakkarakennus, jonka valkoisella kattomuurilla vartijat kävelevät ristiin rastiin, viheriä kaariovi, pieni valurautainen torni, ja huipussa suuri monisärmäinen lyhty, jonka lasiseinät välkkyvät auringonpaisteessa ja loistavat kauas päivälläkin… Semmoisena heräsi mielessäni kuva Sanguinaire-saaresta viime yönä kuullessani mäntymetsän kohinaa. Tuolle lumotulle saarelle minä joskus vetäydyin rauhaan, ennen kuin minulla vielä oli tämä mylly hallussani, kun tunsin tarvitsevani avaruutta ja yksinäisyyttä ympärilläni.

Mitäkö minä tein siellä?

Samaa mitä täälläkin, enkä kunnolla sitäkään. Jos luodetuuli tai pohjoinen ei puhaltanut kovin tuimasti, asetuin kahden kallion väliin aivan vedenrajaan, keskelle merilokkeja, rastaita ja pääskysiä, loikoillen siinä melkein koko päivän eräänlaisen huumauksen ja suloisen raukeuden tilassa, jonka meren katseleminen synnyttää. Tunnettehan kai tuon sielun ihanan juopumuksen? Silloin emme ajattele emmekä edes uneksi. Koko olemuksemme pakenee meistä, liitelee kauas ja haihtuu tietymättömiin. Tuntee olevansa tuo lokki, joka sukeltaa aaltoihin, tuo vaahdon kimmellys, joka keinuu laineilla päivää vasten, tuon rannasta loittonevan postilaivan harmaa savu, tuo pieni, punapurjeinen korallivene, tuo vesihelmi, tuo usvanhäivä, sanalla sanoen kaikkea muuta paitsi oma itsensä… Oi, kuinka monta tuommoista ihanaa hetkeä olenkaan viettänyt saarellani puolinukuksissa, unohtaen itseni!…

Hyvin tuulisina päivinä, kun ei ollut menemistä ihan rannalle, vetäydyin karanteenirakennuksen pihalle, tuolle pienelle, surullisiin ajatuksiin tuudittavalle pihalle, joka oli täynnä rosmariinin ja villin absintin tuoksua, ja siellä, kyyristyneenä vanhan muurin nurkkaukseen, annoin hiljaa valua sieluuni tuon aution yksinäisyyden ja surumielisyyden epämääräisen tuoksun, jota liihotteli päivänpaisteen mukana pienissä kivikammioissa, jotka ammottivat ympärilläni kuin vanhat haudat. Tuon tuostakin kuului oven kolahdus tai hiljaista hyppelyä nurmikolla… Se oli metsävuohi, joka tuli nakertamaan nurmea tähän tuulien suojaan. Huomattuaan minut se pysähtyi neuvottomana ja jäi seisomaan eteeni ikään kuin maahan kiinni kasvaneena katsellen minua lapsellisilla silmillään, vilkkaasti ja sarvet pystyssä…

Kello viiden tienoissa kutsui vartijain äänitorvi minua päivälliselle. Minä läksin silloin paluumatkalle pientä polkua myöten läpi pensastojen, kiiveten jyrkkiä kallionseinämiä, jotka kohosivat suoraan ylös merestä, ja palasin hitaasti majakkaan kääntyen joka askelella taakseni katsomaan tuota suunnatonta vesi- ja valolakeutta, joka näytti yhä laajenevan sitä mukaa kuin nousin ylemmäs.

* * * * *

Ylhäällä majakassa oli hurmaavaa. Olen vieläkin näkevinäni kauniin ruokasalin, jonka lattia oli tehty suurista kivilaatoista ja jonka keskellä oli pitkä tammipöytä höyryävine kalakeittoineen, ja suuren oven, joka oli avoinna valkealle kivipengermälle päin, niin että ilta-auringon valo pääsi tulvimaan sisään… Vartijat olivat jo siellä odottamassa minua ruualle. Heitä oli kolme, yksi marseillelainen ja kaksi korsikalaista, kaikki kolme pieniä, parrakkaita miehiä, kasvot kaikilla ahavoituneet, sierottuneet ja kaikilla samanlainen vuohenkarvainen sadetakki, mutta käytökseltään ja luonteeltaan jyrkkiä vastakohtia.