— Kaksikymmentä vuotta ja kaksi kuukautta, jalo paavi, juuri viittä vuotta vanhempi kuin teidän muulinne… Siinä se on kunnon eläin, Kies'avita!… Jospa tietäisitte, miten minä olen sitä muulia rakastanut!… Miten olen sitä Italiassa ollessani ikävöinyt!… Ettekö antaisi minun nähdä sitä?
— Kyllä, lapseni, kyllä sen saat nähdä, lausui lempeä paavi aivan heltyneenä… Ja kun kerran pidät niin paljon tuosta kunnon eläimestä, ei sinun enää tarvitse elää siitä kaukana. Tästä päivästä lähtien otan sinut luokseni ylimmäksi sinappimestariksi… Kardinaalini nostavat siitä tosin melun, mutta vähätpä tuosta. Olen siihen jo tottunut… Tule tapaamaan meitä huomenna iltajumalanpalveluksen päätyttyä, me annamme sinulle silloin viranmukaiset arvomerkit kapitulimme läsnäollessa, sitten me viemme sinut katsomaan muulia, ja sitten pääset viinitarhaan kahden kesken meidän kanssamme… Kas niin, mene…
Jos Tistet Védène kerran oli tyytyväinen lähtiessään suuresta salista, ei minun tarvitse kertoa teille, miten kiihkeästi hän odotti seuraavan päivän juhlamenoja. Palatsissa oli sentään eräs toinen, joka oli vielä onnellisempi ja vielä kiihkeämpi odottaessaan kuin hän: nimittäin muuli. Védènen tulosta huomiseen iltakirkkoon asti ei tuo hirveä peto lakannut appamasta vatsaansa kauroja ja harjoittamasta seinään potkimista kavioillaan. Sekin varustautui juhliin…
Niinpä seuraavana päivänä, kun iltamessu oli päättynyt, ilmestyi Tistet Védène paavin linnan pihalle. Koko ylhäinen papisto oli saapuvilla, kardinaalit punaisissa viitoissaan, virkojen kuuluttaja ("paholaisen asianajaja") mustassa sametissa, luostarin apotit, pikku mitrat päässä, Saint-Agricon kirkon esimiehet, sinipunerviin puetut kuorikoulun jäsenet sekä alempi papisto, paavin sotamiehet juhla-asussaan, kolme katumusveljeskuntaa, Ventoux-vuoren villin näköisiä erakkoja ja pieniä kuoripoikia, jotka tulevat jäljestäpäin kantaen pientä kelloa, ruoskijaveljeksiä, jotka ovat alastomia aina vyötäisiin asti, punakkanaamaisia kirkonpalvelijoita tuomarinviitoissa ynnä muita, ynnä muita, aina pyhän veden pirskottajiin, kynttilän sytyttäjiin ja sammuttajiin asti… ei puuttunut heistä yhtään sielua… Se oli juhlallinen ja kaunis vihkimyssaatto! Kellonsoittoa, raketinpauketta, auringonpaistetta, soittoa ja lakkaamatonta rummunpärinää, joka houkutteli väkeä tanssimaan alhaalla Avignonin sillalla…
Kun Védène astui tämän seurueen keskelle, herättivät hänen ryhdikäs esiintymisensä ja kauniit kasvonsa ihastuksen hyminän pitkin rivejä. Hän oli provencelaisen ylimyksen näköinen, mutta hänen vaalea pitkä tukkansa kiertyi alhaalta kiharoille, ja pehmeä untuvaparta oli kuin hienoa rippunutta metallijauhoa hänen isänsä, kultasepän, kaiverruspöydältä. Huhu kertoi, että tuossa vaaleassa parrassa muka olisivat joskus leikkineet kuningatar Johannan hienot sormet; ja sire Védènella todella olikin tuo miehen ylpeä asento ja kauas harhaileva katse, jommoista kuningattaret ovat aina rakastaneet… Sinä päivänä hän oli, kunnioittaakseen omaa kansaansa, vaihtanut napolilaisen pukunsa takkiin, joka oli provencelaiseen tapaan reunustettu ruusunpunaisella nauhalla, ja hänen hatussaan häilyi camarguelaisen iibislinnun mahtava sulka.
Heti paikalle saavuttuansa tervehti ylimmäinen sinappimestari läsnäolevia kohteliaasti ja suuntasi askelensa korkeata palatsin porraspengermää kohti, jossa paavi odotti häntä jättääkseen hänelle arvomerkit: lusikan keltaisesta puksipuusta ja sahraminvärisen puvun. Muuli seisoi alhaalla portaiden edessä satuloituna ja valmiina lähtemään viinitarhaan… Kun Tistet Védène meni sen ohitse, oli hänen suupielissään mairea hymy ja hän seisahtui taputtaakseen pari kolme kertaa ystävällisesti ja hellästi sen selkää vilkaisten syrjäsilmällä, näkikö paavi sen. Hetki oli otollinen… Muuli hypähti koholle:
— Ähäh! seis, riiviö! Tuossa on sinulle seitsemän vuotta talletettu muistinmarja!
Ja hän antoi tälle kaviostaan potkun, niin julman potkun, että pölähdys siitä näkyi aina Pamplonaan asti, tuommoinen harmaa pölypilvi, jossa iibislinnun sulka lenteli; siinä oli kaikki, mitä jäi jäljelle onnettomasta Tistet Védènesta!…
Muulin kavioniskut eivät tavallisesti ole niin musertavia; mutta tämä nyt olikin paavin muuli; ja ajatelkaahan sitten, että se oli hautonut sitä mielessään seitsemän vuotta… Aikakirjoissa ei ole sen kuuluisampaa esimerkkiä papillisesta pitkävihaisuudesta.