— Niin, hyvä herra, tämä ukko parka se tuli meille sanaa tuomaan. Hän oli säikähdyksestä melkein mielipuolena; ja siitä hetkestä alkaen on hänen järkensä ollut sekaisin. Totta onkin, että siihen oli syytä yllin kyllin… Kuvailkaa mielessänne kuusisataa ruumista röykkiöissä hietikolla, ja sikin sokin puupirstaleita ja purjeensiekaleita… Sémillante parka!… meri oli murskannut sen yhdellä iskulla ja survonut niin pieniksi palasiksi, että Palombo vasta suurella vaivalla löysi niiden joukosta semmoisia, joista saattoi rakentaa paaluaidan mökkinsä ympärille… Miehistä taas olivat melkein kaikki ruhjoutuneet muodottomiksi, hirveän näköisiksi… oli sääli nähdä niitä läjittäin, toinen toiseensa takertuneina… Me löysimme kapteenin, jonka yllä oli täysi virkapuku, ja sotapapin, liperit kaulassa; eräässä pohjukassa kahden kallion välissä oli pieni laivapoika, silmät auki… olisi luullut, että hän vielä eli; vaan ei! Niin oli sallittu, ettei yksikään pääsisi siitä elävänä… Siinä perämies katkaisi kertomuksensa:
— Hoi, Nardi! huudahti hän, — tuli sammuu. Nardi viskasi hiillokseen pari kolme tervaista lautapalasta, jotka leimahtivat tuleen, ja Lionetti jatkoi:
— Surullisinta tässä tapahtumassa on eräs seikka… Kolme viikkoa ennen onnettomuutta oli eräs pieni sotalaiva, joka oli matkalla Krimiin kuten Sémillantekin, kärsinyt haaksirikon samalla tavalla, melkeinpä samalla paikallakin; me vain jouduimme edellisellä kertaa pelastamaan miehistön ja kaksikymmentä sotamiestä, jotka olivat laivassa saattoväkenä… Noiden meripoikien asema oli surkuteltava, kuten voitte ajatella! Heidät vietiin Bonifacioon, ja me hoidimme heitä pari päivää luonamme satamarakennuksessa… Kuivailtuaan itsensä kuntoon ja päästyään jälleen jalkeille, hyvästi! onnea matkalle! he palasivat takaisin Touloniin, jossa heidät jonkin ajan kuluttua uudelleen komennettiin laivaan Krimiin vietäväksi… Arvatkaapa, mihin laivaan!… Juuri Sémillanteen, hyvä herra!… Me löysimme ne kaikki tyynni, kaikki kaksikymmentä, kuolleiden joukosta tältä paikalta, jossa nyt istumme… Minä nostin omin käsin esiin kauniin hienoviiksisen aliupseerin, vaalean pariisilaisen, jonka olin edellisellä retkellä majoittanut kotiini ja joka nauratti meitä kaiken aikaa sukkelilla kertomuksillaan… Sydäntäni särki, kun näin hänet siinä… Oi, pyhä Jumalan äiti!…
Sitten tuo kunnon Lionetti karisti tuhkan piipustaan hyvin liikuttuneena ja kääriytyi viittaansa ja toivotti minulle hyvää yötä… Jonkin aikaa puhelivat matruusit vielä keskenänsä puoliääneen… Sitten sammui toinen piippu toisensa perästä… ei enää virketty sanaakaan… Paimenukko meni matkoihinsa, ja minä jäin yksin uneksimaan keskellä nukkuvaa miehistöä.
* * * * *
Kun kuulemani synkän kertomuksen vaikutus oli vielä vereksenä mielessäni, koetin ajatuksissani luoda uudelleen hukkuneen laivan ja tarinan tuosta kuolemankamppailusta, jonka näkijöinä olivat vain meren kalalokit. Muutamat yksityisseikat, jotka olivat erityisesti painuneet muistiini: kapteeni täydessä virkapuvussaan, pappi liperit kaulassa ja kahdenkymmenen sotilaan kohtalo, ne auttoivat minua arvaamaan koko tuon näytelmän kehityksen alusta loppuun… Näin fregatin valmistautuvan yöllä matkalle Toulonista… Se lähtee satamasta. Meri on myrskyinen, tuuli hirvittävä; mutta kapteenimme on rohkea merikarhu, ja kaikki on laivassa rauhallista…
Aamusella kohoaa sumua merestä. Alkaa syntyä levottomuutta. Koko laivan miehistö on kannella. Kapteeni ei liikahdakaan komentosillalta… Välikannella, johon sotamiehet ovat ahdetut, on pimeä; ilma siellä on kuuma. Muutamat ovat sairaina ja makaavat makuusäkkiensä päällä. Laiva heiluu kauheasti; mahdotonta on pysyä pystyssä. Puhellaan ryhmittäin istuen lattialla ja kouristaen lujasti kiinni penkinreunasta; pitää huutaa saadakseen äänensä kuuluviin. Muutamia alkaa jo pelottaa… Nähkääs! haaksirikot ovat hyvin tavallisia näillä vesillä: saattosotilaat ne siinä niin puhelevat, eikä heidän kertomuksensa ole suinkaan rauhoittavaa laatua. Varsinkin heidän aliupseerinsa, tuo pariisilainen leikinlaskija, saa pintanne karmimaan loppumattomilla pilapuheillaan:
— Haaksirikko!… mutta sehän on kerrassaan hupaista tuommoinen pieni haaksirikko. Me pääsemme siitä kylmällä kylvyllä ja sitten meidät viedään Bonifacioon, jossa meitä kestitään lintupaistilla perämies Lionettin kotona.
Ja kuulijat nauramaan…
Yhtäkkiä rasahdus… Mitä se on? Mitä on tekeillä?…