— Peräsin läksi irti, virkkaa muuan matruusi juosten läpimärkänä välikannen poikki.
— Onnea matkalle, huutaa tuo huimapää aliupseeri; mutta se ei saa enää ketään nauramaan.
Kovaa melua kannella. Sumu estää näkemästä toinen toistaan. Matruusit juoksentelevat sinne tänne pelästyneinä, haparoiden… Peräsin mennyttä! Ohjaaminen mahdotonta… Sémillante ajelehtii omin valloin, minne tuuli viepi… Sillä hetkellä näkee tullimies sen kiitävän ohitsensa; kello on puoli kaksitoista. — Fregatin keulan edestä kuuluu ikään kuin kanuunanpauketta… Kareja, kareja!… Kaikki on mennyttä, ei enää ole toivon hiventäkään, ajaudutaan suoraan rantaa kohti… Kapteeni laskeutuu kajuuttaansa… Tuokion kuluttua hän palaa takaisin komentosillalle — täydessä virkapuvussaan… Hän on tahtonut pukeutua parhaisiinsa kuollakseen.
Välikannella tuijottavat sotilaat tuskaisina toisiinsa, sanaakaan sanomatta… Sairaat yrittävät nousta vuoteeltaan… pikku aliupseeri ei enää naura… Silloin avautuu ovi ja kynnykselle ilmestyy sotilaiden sielunpaimen liperit kaulassa:
— Kumartukaamme rukoilemaan, lapseni! Kaikki tottelevat. Korkealla äänellä aloittaa pappi rukouksen kuolevien puolesta.
Yhtäkkiä hirveä sysäys ja huuto, yksi ainoa, ääretön parahdus, ja käsivarsia kurottuu, käsiä ojentuu tarttuakseen johonkin kiinni, harhailevia katseita, joissa kuoleman kuva sykähtää kuin salama…
Armoa!…
Näin vietin koko yön uneksien, loihtien kymmenen vuoden takaa esiin tuon onnettoman laivan haamun, jonka pirstaleita näin ympärilläni… Kaukana salmessa raivosi myrsky; nuotiotulemme liekin painoi tuulenpuuska maata vasten; ja minä kuulin laivamme keikkuvan kallioiden juurella ja ankkuriköyden natisevan.
TULLIMIEHET
Porto-Vecchiosta peräisin oleva Emilie-laiva, jossa olin tehnyt tämän surullisen matkan Lavezzin saarille, oli vanha, puoleksi katettu tullialus. Siinä ei ollut muuta tuulen, sateen ja aaltojen suojaa kuin pieni tervattu hytti, jossa oli töin tuskin tilaa pöydälle ja kahdelle makuusijalle. Olisittepa nähneet matruusejamme pahalla säällä. Kasvoilta valui vesi virtanaan, kastuneet puserot höyrysivät kuin pesuvaatteet kuivaushuoneessa, ja sydäntalvellakin nuo poloiset viettivät sillä tavoin päivät päästään, jopa kaiket yötkin, kokoon kyyristyneinä märillä penkeillään, hampaat kalisten kylmästä epäterveellisessä kosteudessa. Sillä tulta ei käynyt tekeminen laivaan ja rannalle oli usein vaikea päästä… Mutta ei yksikään miehistä valittanut. Kovimpinakin aikoina minä näin heidän liikkuvan yhtä tyynesti, olevan yhtä hyvällä tuulella. Ja miten surkeata sentään on näiden tullilaivurien elämä!