Melkein kaikki he olivat naineita miehiä, joilla oli vaimo ja lapset manterella, ja he oleskelivat kuukausimääriä poissa kotoaan risteillen näillä vaarallisilla rannikoilla. Henkensä pitimiksi heillä ei ole mitään muuta kuin homeista leipää ja sipulia. Ei koskaan viiniä, ei koskaan lihaa, sillä liha ja viini on kallista eivätkä he ansaitse muuta kuin viisisataa frangia vuodessa! Viisisataa frangia vuodessa! Ymmärrättehän sen, että heidän asuinmajansa satamarakennuksessa täytyy olla musta ja että heidän lastensa täytyy käydä paljain jaloin!… Vähätpä siitä! Kaikki nuo ihmiset näyttävät tyytyväisiltä. Laivan perässä, hytin edustalla oli suuri säiliö täynnä sadevettä, josta laivamiehet kävivät juomassa janoonsa, ja minä muistan kuinka jokainen noista poloisista, ryypättyään siitä viimeisen siemauksen, heilautti kippoa kädessään huoahtaen tyytyväisyydestä: "Ooh!…", mikä oli samalla kertaa sekä naurettava että liikuttava hyvinvoinnin ilmaus.
Iloisin ja tyytyväisin kaikista oli pieni bonifaciolainen, ruskeaihoinen, tanakka mies, nimeltä Palombo. Hän vain lauleli pahimmallakin säällä. Kun aallot kuohuivat raskaasti, kun taivas peittyi alhaalla riippuviin raepilviin, ja kun kaikki olivat saapuvilla, nenä ilmassa, käsi tähystysasennossa, tutkimassa mistäpäin myrskyn puuska oli tulossa, silloin suuren hiljaisuuden ja painostavan mielialan vallitessa laivassa alkoi Palombo tyynellä äänellä laulaa:
"Ei, kiitos kunniasta!"
Lisette virkkoi vastaan.
Ja neito viisas, naurusuu
pois kääntyi kosijastaan.
Ja vihuri sai puhaltaa puhaltamistaan, vinkua laivan köysissä, nakella alusta laineelta laineelle ja lyödä vettä sisään, mutta tullimiehen laulu jatkui yhä entiseen tapaansa keinuen kuin lokki aaltojen harjalla. Välistä säesti tuuli häntä liian kovasti, ei erottanut enää sanoja; mutta joka tyrskyn keskellä, kun vesi virtasi solisten takaisin, kuului yhä kertaantuva loppusäkeistö:
Ja neito viisas, naurusuu pois kääntyi kosijastaan.
Eräänä päivänä, kun satoi ja tuuli hyvin kovasti, en kuitenkaan kuullut hänen ääntänsä. Se oli niin tavatonta, että minä pistin pääni ulos hytistä:
— No, Palombo, joko nyt laulusi loppuivat?
Palombo ei vastannut. Hän makasi liikahtamatta penkkinsä alla. Minä lähestyin häntä. Hänen hampaansa kalisivat kylmästä; koko hänen ruumiinsa vapisi kuumeen vallassa.
— Hänessä on pountoura, sanoivat hänen toverinsa minulle suruisesti.
Pountouraksi he nimittävät keuhkopussin tulehduksen synnyttämiä pistoksia kyljessä. En ole koskaan nähnyt synkempää kuvaa kuin oli lyijynharmaa taivas, vettä valuva laiva ja tuo onneton kuumesairas käärittynä vanhaan kumiviittaan, joka kiilsi sateesta niin kuin hylkeen nahka. Vilu ja tuuli ja aaltojen heittely vain pahensivat hänen sairauttaan. Hän alkoi hourailla; oli pakko viedä hänet maihin.