Pitkän ajan ja monien ponnistusten perästä me pääsimme iltapuolella kuivaan ja hiljaiseen pikku satamaan, jota elähytti vain muutamien merilokkien leijailu ylhäällä ilmassa. Ylt'ympäri rannikkoa kohosi korkeita jyrkkiä kallioita ja kasvoi läpipääsemättömiä pensastoja, alati tumman vihreitä väriltään. Alhaalla vedenrajassa pieni valkea talo, siinä harmaat ikkunaluukut: se oli tullivartiopaikka. Keskellä aavaa ulappaa oli tässä valtion pikku rakennuksessa, joka oli numeroitu niin kuin sotilaslakki, jotakin pahaenteistä. Siinä laskettiin onneton Palombo maihin. Kurja turvapaikka sairaalle! Sisään astuessamme oli tullimies parhaillaan ruualla tulen ääressä vaimoineen ja lapsineen. Kaikilla näillä ihmisillä oli laihtuneet, keltaiset kasvot ja taudin suurentamat kiimat, kuumeen rengas ympärillä. Vielä nuorenpuoleinen äiti, jolla oli imevä lapsi sylissään, värisi vilusta puhuessaan meille.
— Tämä on kauhea vartiopaikka, kuiskasi tarkastaja minulle hiljaa.
Meidän on pakko vaihtaa tullivirkamiehiämme joka toinen vuosi.
Suoilman synnyttämä kuume murtaa ne ennen aikojaan…
Oli sentään hankittava lääkärinapua. Sitä ei ollut saatavissa lähempää kuin Sartènesta, noin kuuden tai kahdeksan tunnin matkan päästä. Mitä tehdä? Matruusimme eivät enää jaksaneet; ja oli liian pitkä matka lähettää sinne lapsia. Silloin huusi vaimo kurkistaen ovesta ulos:
— Cecco!… Cecco!
Ja me näimme voimakkaan rotevakasvuisen miehen, oikean banditto- eli sala-ampujatyypin astuvan sisään, päässä ruskea villahattu ja yllä vuohenkarvainen pelone (viitta). Maihin noustuani olin jo huomannut hänen istuvan oven edessä, ruskea piippunysä hampaissa ja pyssy jalkojen välissä; mutta ties miksi hän oli paennut tiehensä meidän lähestyessämme. Kenties hän pelkäsi, että meillä olisi poliiseja mukanamme. Kun hän astui sisään, punastui tullimiehen vaimo hiukan.
— Hän on serkkuni… Ei tarvitse pelätä että hän eksyy pensastoihin.
Sitten hän puheli hyvin hiljaa Ceccon kanssa, viitaten sairaaseen. Cecco nyökäytti päätään vastaamatta mitään, meni ulos, vihelsi koiransa ja läksi pyssy olalla matkaan, hyppien kalliolta kalliolle pitkillä säärillään.
Sillä aikaa olivat lapset, joita tarkastajan läsnäolo näytti pelottavan, äkkiä lopettaneet päivällisensä, jona heillä oli kastanjoita ja bruciota (valkoista juustoa). Ja aina vain vettä, ei muuta kuin vettä juotavana! Kuitenkin olisi lasillinen viiniä tehnyt niin hyvää noille pienokaisille. Voi kurjuutta! — Vihdoin nosti äiti heidät sänkyyn nukkumaan; isä sytytti lyhtynsä ja meni tarkastamaan rannikkoa, ja me jäimme tulen ääreen vartioimaan sairasta, joka heittelehti huonolla vuoteellansa ikään kuin olisi yhä vielä ollut meren ulapalla laineiden viskeltävänä. Lievittääksemme hiukan hänen pistoksiansa me pyysimme lämmittämään tiilikiviä, jotka sitten pantiin hänen sairaalle kyljellensä. Kun minä pari kertaa lähestyin hänen vuodettansa, tunsi tuo onneton minut ja kiittääkseen minua ojensi minulle vaivalloisesti kätensä, suuren karhean käden, joka poltti niin kuin äsken tulelta otettu tiilikivi…
Surullinen iltapuhde! Ulkona oli rajuilma taas alkanut auringonlaskun jälkeen, ja kuului ryskettä, jyrinää ja vaahdon pärskettä, kun vesi ryntäsi kallioita vastaan. Tuon tuostakin sattui ulapalta tuleva tuulen puuska livahtamaan lahdelmaan ja pyörteli ylt'ympäri asuntoamme. Sen huomasi siitä, että liekki yhtäkkiä leimahti korkealle ja valaisi hetkiseksi matruusien synkät kasvot, kun he istuivat yhdessä ryhmässä takan ympärillä ja tuijottivat tuleen, olemuksessaan tyyneys, jonka synnyttää tottumus noihin suuriin lakeuksiin, missä taivaanranta pakenee kaukaisuuteen. Joskus Palombo voihki hiljaa. Silloin kääntyi kaikkien katse pimeään nurkkaan, jossa toveri poloinen taisteli kuoleman kanssa, kaukana omaisistaan, ilman apua: rinta kohoili ja kuului syviä huokauksia. Se oli ainoa tuskan ilmaus, minkä oman kurjuuden tunto sai puserretuksi kuuluville noiden kärsivällisten ja nöyrien merimiesten rinnasta. Ei mitään kapinoimista, ei mitään lakkoja! Huokaus vain, ei muuta!… Niin, ja sittenkin minä erehdyn. Kulkiessaan ohitseni nakatakseen risukimpun tuleen sanoi eräs heistä minulle hiljaa särkyneellä äänellä:
— Nähkääs, hyvä herra… tuollaisia kärsimyksiä niitä sattuu usein meidän toimessamme!…