Tuumasta toimeen. Pyykkiä pestiin.
Tuon ikimuistettavan sunnuntain perästä tuntuu hyveiden suloinen tuoksu jo kymmenen peninkulman päähän Cucugnanista.
Ja kelpo pastori Martin on onnellisena ja täynnä riemua nähnyt viime yönä unta, että hän muka käyskenteli laumansa edellä loistavassa juhlasaatossa, keskellä säteileviä kynttilöitä, balsamilta tuoksuvia suitsutuspilviä ja kuorilasten rivejä, jotka lauloivat Te Deumia, sitä valoisaa tietä pitkin, joka johtaa Jumalan pyhään kaupunkiin.
Semmoinen on kertomus Cucugnanin kirkkoherrasta. Ja tällaisena määräsi sen teille kerrottavaksi tuo suuri Roumanillen veitikka, joka itse oli sen napannut eräältä toiselta kunnon toveriltaan.
VANHUKSET
— Kirjekö, isä Azan?
— Niin, hyvä herra… se on Pariisista.
Tuo kelpo isä Azan oli hyvin ylpeä siitä, että kirje oli Pariisista… mutta minä en ollut… Jokin aavistus sanoi minulle, että tuo tulokas Pariisista Jean-Jacques-kadun varrelta, joka lennähti pöydälleni aivan odottamatta ja näin varhain aamulla, turmelisi minulta kokonaisen päivän. Enkä erehtynytkään, katsokaahan:
"Sinun pitää tehdä minulle eräs palvelus, ystäväni. Sulje myllysi ovi yhdeksi päiväksi ja lähde heti Eyguièresiin. Eyguières on suuri kauppala noin kolmen- tai neljäntoista kilometrin päässä myllyltäsi — siis tavallinen kävelyretki sinulle. Perille tultuasi kysyt Orpojen luostaria. Seuraava talo orpokodin takana on matala rakennus, jossa on harmaat ikkunapielet ja takana matala puutarha. Sinä astut sisään kolkuttamatta — ovi on aina auki — ja huudat sisään tullessasi hyvin kovalla äänellä: 'Hyvää päivää, hyvät ihmiset! Minä olen Mauricen ystävä…' Silloin näet kaksi pientä vanhusta, iänikuista vanhaa, jotka ojentavat käsivartensa sinua vastaan syvältä suurien lepotuoliensa pohjasta, ja sinä syleilet heitä minun puolestani kaikesta sydämestäsi, ihan kuin he olisivat sinun omat vanhempasi. Sitten te puhelette; he puhuvat sinulle minusta, ei muusta kuin minusta; he kertovat sinulle tuhansittain joutavia juttuja, joita sinä kuuntelet nauramatta… Ethän naura, mitä?… He ovat isoisäni ja isoäitini, kaksi olentoa, joille minä olen kaikki kaikessa, mutta jotka eivät ole nähneet minua kymmeneen vuoteen… Kymmenen vuotta, se on pitkä aika! Mutta minkäs teet? Pariisi ei laske minua liikkeelle, heitä taas estää vanhuus… He ovat niin vanhoja, että jos he läksisivät minua katsomaan, niin he matkalla särkyisivät… Kaikeksi onneksi olet sinä siellä, rakas myllärini, ja sinua syleillessään luulevat nuo raukat syleilevänsä vähän minuakin… Minä olen niin usein puhunut heille meistä molemmista ja siitä läheisestä ystävyydestä, joka…"
Hitto vieköön koko ystävyyden! Juuri tänä aamuna sattui olemaan ihana ilma, mutta se menee kerrassaan hukkaan pitkin teitä juoksennellessa: olisi oikea provencelainen päivä, liiaksi luodetuulta ja liiaksi päivänpaistetta. Kun tuo lemmon kirje saapui, olin jo ehtinyt valita itselleni tyynen suojapaikan kahden kallion välistä ja kuvittelin mielessäni, että menisin sinne loikomaan koko päiväksi niin kuin sisilisko, paistattamaan päivää ja kuuntelemaan petäjien huminaa… Mutta mikäs auttoi? Suljin sadatellen myllyni oven ja kätkin avaimen kissankolon alle. Keppi käteen, piippu hampaisiin ja mars matkaan.