Saavuin Eyguièresiin kello kahden tienoissa. Kaupunki oli autio, kaikki väki ulkona kedoilla. Kadunvarsilla jalavissa, jotka olivat valkoisina pölystä, laulelivat sirkat niin kuin keskellä Craun kivikenttää. Oli sentään raatihuoneen torilla muuan aasi päivää paistattamassa ja parvi kyyhkysiä kirkon vieressä suihkukaivon reunalla, mutta ei ristinsielua, joka olisi voinut neuvoa minulle orpokodin. Onneksi ilmestyi yhtäkkiä eteeni vanha haltiatar, joka oli kyyristynyt kehräämään tupansa oven poskeen. Minä kerroin hänelle mitä etsin; ja kun mainittu haltiatar oli hyvin mahtava, niin hänen ei tarvinnut muuta kuin viitata värttinällään: heti kohosi orpokoti eteeni kuin maasta loihdittuna… Se oli suuri, ikävännäköinen ja musta rakennus ja ylpeili vanhasta rististään, joka oli tehty punaisesta hiekkakivestä suippokaaren muotoisen porttikäytävän yläpuolelle, muutamien latinalaisten merkkien keskelle. Tämän talon vieressä näkyi toinen pienempi rakennus. Harmaat ikkunapielet ja pieni puutarha takana… Tunsin sen heti ja astuin sisään kolkuttamatta.
Niin kauan kuin elän, pysyy mielessäni tuo pitkä, viileä ja hiljainen porttikäytävä, punervaksi maalattu kiviseinä, pieni puutarha, jonka lepattavat lehdet välkkyivät kirkasväristen ikkunaverhojen takaa, ja seinien ja laipion peilipinnat haalistuneine kukkas- ja lyyrakoristeineen. Tuntui kuin olisi menossa jonkun vanhan, Sedainen aikaisen maalaistuomarin luokse… Käytävän päässä vasemmalla kädellä kuului raollaan olevasta ovesta suuren seinäkellon raksutus ja lapsen, koulutytön ääni, joka luki pysähtyen joka tavun kohdalla. SIL… LOIN… PY… HÄ… I… RE NE… US… HUU… DAH… TI… MI… NÄ O… LEN… JU… MA… LAN… NI… SU… JY… VÄ… NEN… NÄI… DEN… PE… TO JEN… HAM… PAAT… MU… SER… TA… VAT… MI… NUT… JAU… HOK… SI… Minä hiivin hiljaa ovelle ja katsoin sisään.
Pikku kamarin hiljaisessa puolihämärässä nukkui vielä punaposkinen, mutta aina sormenpäihin asti ryppyinen vanhus, syvälle lepotuoliinsa uponneena, suu auki, kädet polvilla. Hänen jalkainsa juuressa istui siniseen orpokodin pukuun puettu pikku tyttö — suuri kaulus kaulassa, nunnanmyssy päässä — ja luki pyhän Ireneuksen elämäkertaa kirjasta, joka oli paksumpi kuin hän itse… Tämä ihmetarina oli lumonnut koko talon. Vanha ukko nukkui lepotuolissaan, kärpäset laipiossa ja kanarialinnut häkissään ikkunalla. Suuri seinäkello raksutti raukeasti tik tak, tik tak. Koko kamarissa oli valveilla vain pitkä valojuova, joka tunkeutui suljettujen ikkunaverhojen raosta sisään täynnä virkeitä valokipinöitä ja tanssivia tomuhiukkasia… Keskellä tätä yleistä uinailua jatkoi tyttönen lukuansa vakavan näköisenä: SA… MAS… SA… HYÖK… KÄ… SI… KAK… SI… JA… LO… PEU… RAA… HÄ… NEN… KIMP… PUUN… SA… JA… SÖI… HÄ… NET… SUU… HUN… SA… Juuri silloin astuin minä sisään… Jos pyhän Ireneuksen jalopeurat olisivat yhtäkkiä hyökänneet kamariin, ei se olisi saanut aikaan suurempaa kauhistusta kuin minä. Se oli oikea teatteriyllätys! Tyttö kirkaisee, suuri kirja putoaa lattialle, kanarialinnut ja kärpäset heräävät, kello alkaa lyödä, vanhus kavahtaa kauhuissaan valveille, ja minä pysähdyn vähän hämilläni kynnykselle huutaen hyvin kovalla äänellä:
— Hyvää päivää, hyvät ihmiset! Minä olen Mauricen ystävä.
Jospa olisitte silloin nähneet ukko paran, jospa olisitte nähneet hänen tulevan minua vastaan kädet ojennettuina syleilemään minua ja puristamaan kättäni ja sitten juoksevan hämmästyksissään ympäri hokien:
— Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!
Kaikki rypyt hänen kasvoillansa hymyilivät. Hän oli ihan punainen.
Hän änkytti:
— Oi, hyvä herra… oi, hyvä herra!… Sitten hän meni perälle huonetta ja kutsui:
— Äitiseni!
Ovi avautuu, käytävässä kuuluu hiiren hipsutusta… se oli vanha äiti. Hauskin mitä saattaa ajatella tuo pieni mummo vanha myssy päässä, puettuna vaaleanruskeaan hameeseen, kädessä pitsiompeluksilla koristettu nenäliina tervehtiessään minua vanhanaikaisen tavan mukaan… Oli liikuttavaa nähdä, miten toistensa näköisiä he olivat. Jos ukolla vain olisi ollut tekotukkakiemura otsalla ja keltaiset myssyn nauhat leuan alla, niin häntä olisi voinut sanoa yhtä hyvin vanhaksi mummoksi häntäkin. Mutta oikea mummo oli varmaan saanut elämässään paljon itkeä, sillä hän oli ryppyisempi kuin hänen toverinsa. Kuten ukolla oli hänelläkin vieressään orpotyttö, tuommoinen pieni sinivaippainen henkivartija, joka ei jättänyt häntä hetkeksikään; eikä voi kuvailla mielessään mitään liikuttavampaa kuin nuo kaksi vanhusta, joita orpotytöt vaalivat.