Sisääntullessaan oli mummo aikonut tehdä minulle syvän kunnioittavan kumarruksen, mutta yhdellä sanalla ukko sen keskeytti.
— Hän on Mauricen ystävä…
Se sai mummon heti vapisemaan ja itkemään, häneltä putosi nenäliina kädestä ja hän punastui, punastui korviaan myöten, vielä enemmän kuin ukko… Noita vanhuksia! Heillä ei ole kuin yksi pisarainen verta suonissaan, ja pienimmästäkin mielenliikutuksesta se tulvahtaa heti kasvoihin…
— Pian, pian, tuoli tänne… sanoi mummo pikku tytölleen.
— Avaa ikkuna… huusi ukko omalle käskyläiselleen.
Ja ottaen kumpikin minua käsipuolesta he veivät minut tepsuttaen ikkunan luokse, joka avattiin selkoselälleen, jotta olisi voitu paremmin nähdä minut. Lepotuolit työnnetään lähemmäksi ja minä istuudun heidän keskeensä telttatuolille, pienet sinipiiat asettuvat taaksemme ja kuulustelu alkaa:
— Mitenkä Maurice nyt voi? Mitä hän tekee? Miksei hän käy katsomassa? Onko hän tyytyväinen?…
Puhuttiin sitä ja puhuttiin tätä, monta tuntia yhteen mittaan.
Minä vastailin parhaani mukaan kaikkiin heidän kysymyksiinsä kertoen ystävästäni pikku piirteitä, joita tiesin, ja keksien häikäilemättä omasta päästäni semmoista mitä en tiennyt. Varsinkin vältin päästämästä huuliltani semmoisia tunnustuksia, etten muka olisi koskaan pannut mieleeni, olivatko hänen ikkunansa tiiviit tai minkä väriset olivat hänen kamarinsa seinäpaperit.
— Seinäpaperit!… Ne ovat siniset, hyvä rouva, vaaleansiniset, ja niihin on maalattu kukkakiemuroita…