— Tosiaankin? virkkoi mummo parka heltyneenä; ja hän jatkoi kääntyen miehensä puoleen: — Se on niin kelpo poika.
— Niin, niin, kyllä se on kelpo poika! toisti ukko innostuneena.
Ja puhuessani he alinomaa nyökyttivät toisilleen päätään, naurahtelivat hienokseltaan, vaihtoivat keskenään silmäniskuja ja merkitseviä katseita; välistä taas kumartui ukko minun puoleeni sanoakseen:
— Puhukaa kovemmin… Hän on vähän huonokuuloinen.
Ja mummo puolestaan virkkoi:
— Pyydän että puhuisitte kovemmalla äänellä… Mieheni ei kuule oikein hyvin…
Silloin minä korotin ääntäni, ja molemmat kiittivät minua hymyilyllä, ja minä jouduin ihan liikutuksen valtaan huomatessani noissa näivettyneissä, hymyilevissä kasvoissa, jotka kallistuivat minuun päin hakien katseeni pohjalta heidän Mauricensa kuvaa, tuon samaisen kuvan epämääräisenä ja verhottuna, melkein saavuttamattomana, ikään kuin olisin nähnyt ystäväni hymyilevän minulle hyvin kaukaa sumun seasta.
Yhtäkkiä ponnahti ukko lepotuolissaan:
— Mutta minä ajattelen, äitiseni… että eihän hän ole kai vielä syönyt aamiaistaan!
Ja mummo huudahtaa kauhistuksissaan, kädet ojennettuina taivasta kohti: