Riita oli loppunut; mutta kerran vauhtiin päästyään tunsi leipuri tarvetta purkaa viimeisenkin sappensa ja kääntyen onnettoman lippalakkisen puoleen, joka istui hiljaa ja surullisena nurkassaan, hän sanoi tälle karkean leikillisesti:
— Entäpä sinun vaimosi, saksienteroittaja?… Missä pitäjässä hän nykyisin oleskelee?
Luultavasti piili näissä sanoissa hyvin hullunkurinen piikki,
sillä kaikki vaunuissaolijat purskahtivat äänekkääseen nauruun…
Saksienteroittaja yksin ei nauranut. Hän ei ollut kuulevinaankaan.
Sen nähtyään kääntyi leipuri minuun päin:
— Herra ei kai tunne sitä hänen vaimoansa? Se se vasta on kumma nainen, lempo soikoon! Semmoista ei ole toista Beaucairessa.
Nauru kävi yhä äänekkäämmäksi. Saksienteroittaja ei hievahtanutkaan; hän sanoi vain hyvin hiljaa, päätänsä nostamatta:
— Ole nyt vaiti, leipuri.
Mutta tuo lemmon leipuri ei ollut niitä miehiäkään, että olisi aikonut vaieta, vaan sutkautteli yhä yltyen:
— Mitä vielä! Ei siinä ole mitään surkeilemista, että toverillemme on sattunut sellainen vaimo… Mahdotonta on hänen seurassaan joutua hetkeksikään ikävän valtaan… Ajatelkaahan! kaunottarella, joka heittäytyy vieraiden vietäväksi aina puolen vuoden päästä, on palattuaan yhtä ja toista kertomista… Miten tahansa, se on tuommoista hauskaa perhe-elämää… Kuvitelkaa mielessänne, hyvä herra, etteivät he olleet vielä täyttä vuotta naimisissa, kun vaimo jo yks kaks lähtee Espanjaan suklaakauppiaan mukana.
Mies jää yksin kotiin itkemään ja juomaan… Hän oli kuin hullu. Jonkin ajan kuluttua palasi kaunotar takaisin kotimaahan Espanjan muodin mukaan pukeutuneena, pieni helytiukuinen rumpu mukanaan. Me sanoimme hänelle:
— Mene piiloon; miehesi aikoo tappaa sinut.