— Jopahan nyt; vai tappaa!… He asettuivat taas aivan sopuisasti yhteen, ja vaimo opetti miehensä rummuttamaan baskilaista rumpua.
Syntyi uusi naurunhohotus. Nurkassaan, päätään kohottamatta, mutisi saksienteroittaja taas:
— Ole vaiti, leipuri.
Leipuri ei välittänyt siitä mitään, vaan jatkoi:
— Luulette kai, hyvä herra, että kaunotar olisi Espanjasta palattuaan pysynyt siivosti asemillaan… Vielä mitä!… Mies oli sopinut asian niin helposti! Se antoi vaimolle intoa yrittää uudelleen… Espanjalaisen perästä tuli eräs upseeri, sitten Rhône-virran laivuri, sitten eräs soittoniekka, sitten… Kuka heidät kaikki tietää!… Mutta hauskinta on se, että joka kerta uudistuu sama komedia. Vaimo lähtee, mies itkee; vaimo palaa, mies on hyvillään. Ja aina häneltä ryöstetään vaimo, ja aina hän ottaa sen takaisin… Uskokaa pois, että sillä miehellä vasta on kärsivällisyyttä! Ja totta puhuen tuo pieni saksienteroittajatar on hiton sievä… oikea herrojen herkkupala: vilkas, sievä, hienoille tavoille tottunut, sitä paitsi vaalea iho ja pähkinänruskeat silmät, jotka katsovat miehiin aina hymyillen… Toden totta, herra pariisilainen, jos satutte poikkeamaan Beaucaireen…
— Oi! ole vaiti, leipuri, pyydän sinua… sai saksienteroittaja parka vielä sanotuksi sydäntä vihlovalla äänellä.
Samassa seisahtuivat vaunut. Olimme saapuneet Angloresin talon luokse. Siinä laskeutuivat molemmat beaucairelaiset alas, ja vakuutan teille, etten heitä suinkaan estellyt… Mokoma pilkkakirves koko leipuri! Hän oli jo talon pihalla, mutta yhä vielä kuului hänen naurunsa.
* * * * *
Noiden miesten mentyä näytti vaunujen sisus tyhjältä. Camarguelainen oli jätetty Arlesiin; ajaja käveli maantiellä hevostensa kupeella… Me olimme kahden vaunuissa, saksienteroittaja ja minä, kumpikin omassa nurkassamme äänettöminä. Oli helteinen päivä; matkatakin nahka ihan poltti. Välistä tunsin silmieni vaipuvan umpeen ja pääni tuntuvan raskaalta; mutta mahdotonta oli nukkua. Korvissani soi yhä tuo "Ole vaiti, pyydän sinua", niin sydäntäsärkevästi ja rukoilevasti… Ei hänkään, mies parka, nukkunut. Takaapäin näin hänen suurten hartiainsa vavahtelevan, ja hänen kätensä — tuo yksinkertainen, pitkä, kalpea käsi vapisi istuimen selkäpuulla niin kuin vanhan ukon käsi. Hän itki…
— Nyt olette perillä, herra pariisilainen! huudahti minulle yhtäkkiä ajaja; ja piiskansa varrella hän viittasi ylös vihreätä kukkulaani kohti, jonka harjalla tuulimylly lekotti siivet levällään kuin suuri perhonen.