* * * * *
Kun olimme jo liian väsyneitä juoksentelemaan, kiipesimme illallisen jälkeen Mistralin kamariin. Se on vaatimaton talonpoikaiskamari, jossa on kaksi sänkyä. Seinät ovat paperoimattomat; kattopalkit näkyvissä… Siitä on nyt neljä vuotta, kun akatemia antoi Mireillen kirjoittajalle kolmen tuhannen frangin palkinnon ja rouva Mistral esitti pojallensa:
— Mitäpä jos panettaisimme paperit kamariisi ja antaisimme valkaista sen laipion?
— Ei, ei, vastasi Mistral… — Ne rahat ovat runoilijain rahoja, ei niihin saa koskea. —
Ja kamari jäi paperoimatta; mutta niin kauan kuin runoilijain rahoja riitti, ovat kaikki, jotka ovat kolkuttaneet Mistralin ovea, päässeet aina osille hänen avoimesta kukkarostaan…
Minä olin ottanut Calendal-vihkon mukaani kamariin ja halusin kuulla siitä vielä jonkun palasen ennen maatapanoa. Mistral valikoi sivukertomuksen fajanssiastioista. Sen pääsisällys on seuraava:
On suuret pidot jossakin. Pöydälle kannetaan upea kalusto Moustiers'n fajanssia. Joka lautasen pohjassa on sinisellä värillä emaljiin piirrettynä jokin provencelainen tapahtuma; niissä on kerrottuna koko maan historia. Ja miten suurella rakkaudella nuo kauniit fajanssikalut ovat kuvatut; säkeistö kutakin lautasta kohti ja yhtä monta pientä runoelmaa, jotka ovat samalla kertaa niin koruttomia, mutta kuitenkin taidokkaita ja viimeisteltyjä, kuten Theokritoksen pienet idyllikuvat.
Sillä aikaa kun Mistral luki minulle runojansa tuolla kauniilla provencen kielellä, jossa on enemmän kuin kolmeneljännestä latinaa ja jota ennen muinoin puhuivat kuningattaret, mutta jota nyt ymmärtävät ainoastaan paimenet, sillä aikaa minä ihailin tuota miestä edessäni, ja ajatellen millaisessa rappiotilassa hän tapasi äidinkielensä ja millaiseksi hän on sen muovaillut minä kuvittelin mielessäni tuommoista vanhaa Beaux'n prinssien palatsia, jollaisia vielä nähdään Pikku-Alpeilla: ei enää kattoja, ei enää suojusaitoja portaiden reunassa, ei enää ruutuja ikkunoissa, suippokaarien päätekivi on särkynyt, vaakunamerkki ovien yläpuolella sammaltunut, kanat nokkimassa ruokaansa linnanpihalla, siat rypemässä galleriojen hienojen patsaiden juurella, aasi syömässä nurmea entisessä kappelissa, kyyhkyset juomassa sadevettä suurista vihki vesimaljoista, ja vihdoin on näiden raunioiden keskelle vanhan palatsin sivuhuoneisiin pari kolme talonpoikaisperhettä laittanut itsellensä asunnon.
Mutta sitten eräänä päivänä hurmaantuu näiden talonpoikien poika noihin suuriin raunioihin ja kiivastuu nähdessään pyhiä paikkoja sillä tavoin häväistävän; pian, pian hän ajaa elukat pois linnanpihalta ja rakentaa haltiattarien avulla yksin suuren porraskäytävän entiselleen, laittaa peilipinnat taas seinille, lasit ikkunoihin, nostaa tornit jälleen pystyyn, kultaa uudestaan valtaistuinsalin ja panee jälleen kuntoon muinaisen mahtavan palatsin, jossa on asunut paaveja ja keisarinnoja.
Tämä uudelleen kuntoon kohotettu palatsi, se on provencen kieli.