Mutta nojaten kyynärvarsin pöytään ja kyynelet silmissä minä kuuntelin kertomusta pienestä provencelaisesta kalastajapojasta.
* * * * *
Calendal oli vain kalastaja, rakkaus tekee hänestä sankarin… Voittaakseen lemmittynsä, kauniin Estérellen rakkauden, hän ryhtyy ihmeteltäviin ponnistuksiin, eivätkä Herkuleen kaksitoista urotyötä ole mitään niiden rinnalla.
Kun hän kerran on saanut päähänsä tulla rikkaaksi, niin hän keksii kauheita kalastusneuvoja ja ajaa satamaan kaikki meren kalat. Toisella kertaa hän ajaa takaa muuatta Ollioulesin kaupungin jylhissä rotkoissa piilevää rosvoa, kreivi Sévérania, aina hänen pesäänsä asti, keskelle hänen rosvojoukkojansa… Miten rohkea poika tuo pikku Calendal! Eräänä päivänä hän tapaa Sainte-Baumen luolan tienoilla vastatusten kaksi ryhmää miehiä, jotka ovat tulleet sinne ratkaistakseen riitansa seipääniskuilla mestari Jacquesin haudalla, tuon provencelaisen, joka on, sivumennen sanottuna, tehnyt Salomon temppelin puutyöt. Calendal syöksyy veritöissä raivoavien keskeen ja rauhoittaa heidät puheellansa.
Hän suorittaa yli-inhimillisiä voimannäytteitä!… Korkealla Luren vuoristossa oli luoksepääsemätön setrimetsä, johon eivät puunhakkaajat olleet uskaltaneet vielä koskaan kavuta. Mutta Calendal menee sinnekin. — Hän viipyy siellä ypöyksin kokonaisen kuukauden. Kolmekymmentä päivää kajahtelevat hänen kirveensä iskut, kun teräs helähtäen uppoaa puiden runkoon. Metsä ryskää: toinen toisensa perästä kaatuvat nuo vanhat jättiläispuut ja vierivät kuilujen syvyyteen; ja kun Calendal tulee jälleen alas, ei ole enää yhtään setripuuta pystyssä vuorilla…
Vihdoin voittaa Sardinin kalastaja monista urotöistään palkinnoksi Estérellen rakkauden, ja Cassisin kaupungin asukkaat valitsevat hänet konsuliksi. Semmoinen on kertomus Calendalista… Mutta mitä liikuttaa meitä Calendal itse? Ennen kaikkea kuvastuu runoelmassa Provence — Provencen rantaseutu sekä Provencen vuoristo — sen menneisyys, sen tavat, pyhimystarinat ja maisemat, sen yksinkertainen ja vapaa kansa, joka on ennen kuolemaansa löytänyt itselleen suuren runoilijan… Rakentakaa nyt rautatielinjoja, pystyttäkää sähköpylväitä kautta maan, karkottakaa provencen kieli kouluista! Provence on sittenkin elävä iankaikkisesti Mireille ja Calendal runoelmissa.
* * * * *
— Riittää jo runoudesta, sanoi Mistral pannen vihkonsa kiinni. Nyt on aika lähteä katsomaan juhlia. —
Me läksimme ulos, kaikki kylänväki oli kaduilla; vahva tuulenpuuska oli kirkastanut taivaan ja aurinko helotti nyt iloisesti punaisilla katoilla, jotka olivat vielä märät sateesta. Saavuimme parhaiksi näkemään juhlakulkueen palaamista. Sen ohikulku kesti kokonaisen tunnin yhteen mittaan, siinä oli parannuksentekijöitä munkinpuvussa, parannuksentekijöitä valkeissa, sinisissä ja harmaissa säkkipuvuissa, hunnutettuja nunnakuntia, ruusunpunaisia lippuja, joihin oli ommeltu kultaisia kukkia, suuria, neljällä olkapäällä kannettavia puisia pyhimyksenkuvia, joista kultaus oli kulunut pois, fajanssista tehtyjä pyhimyksenkuvia, kirjaviksi maalattuja niin kuin epäjumalan kuvat, suuret kukkakimput kädessä, messupukuja, näkyleipiä, telttakatoksia vihreästä sametista, valkeisiin silkkipuitteisiin pantuja ristiinnaulitunkuvia, kaikki tämä aaltoillen tuulessa kynttiläin ja päivän valossa, virsien ja litaniain kaikuessa ja kellojen soidessa täyttä vauhtia.
Kun kulkue oli päättynyt ja pyhimykset viedyt takaisin kappeleihinsa, läksimme katsomaan leikkiä puimatantereella, painiskelua, kolmiloikkausta, nuoranvetoa, nahkasäkille hyppelemistä ynnä muuta, mikä kuuluu Provencen juhlien hauskaan ohjelmaan… Yö oli jo tulossa, kun palasimme Maillaneen. Torille, pienen kahvilan eteen, johon Mistral tavallisesti pistäytyy viettämään iltaa ystävänsä Zidoren kanssa, oli sytytetty suuri ilovalkea… Varustauduttiin tanssimaan farandolea. Leikkauksilla koristeltuja paperilyhtyjä paloi kaikkialla varjopaikoissa; nuoriso asettui paikoillensa, ja kohta alkoi tamburiinien säestäessä tulen ympärillä hurja, kovaääninen pyöriminen, jota aiottiin jatkaa läpi yön.