* * * * *
Sisäänastuessani huomasin pitkän salin, aution ja kolkon, jonka kolmesta suuresta, verhottomasta ikkunasta tulviva valo teki vielä synkemmän ja autiomman näköiseksi. Muutamia ontuvia pöytiä, niillä hujan hajan tomun tahraamia juomalaseja, halkeillut biljardipöytä, jonka pallopussit riippuivat jäykkinä kuin neljä puukaukaloa, keltainen leposohva ja vanha konttoripöytä viruivat siellä epäterveellisessä ja painostavassa helteessä. Ja sitten kärpäsiä ja kärpäsiä! En ole elämässäni nähnyt niin paljon kärpäsiä: laipiossa, ikkunaruuduissa, juomalaseissa niitä riippui laumoittain… Kun avasin oven, syntyi semmoinen surina ja siipien pärinä kuin olisin astunut mehiläispesään.
Salin perällä ikkunankomerossa seisoi nainen päin ikkunaan, vaipuneena katselemaan siitä ulos. Huusin hänelle kaksi kertaa:
— Hoi! Emäntä!
Hän kääntyi hitaasti minuun päin, ja hänen kasvonsa näyttivät minusta kuluneilta kuin talonpoikaisnaisen kasvot, täynnä syviä ryppyjä, väriltään tuhkanharmaat ja korvallisella pitkiä ruskeita parranhaivenia, niin kuin usein näkee täkäläisillä vanhoilla eukoilla. Hän ei kuitenkaan ollut vanha, vaan kyynelet olivat hänen poskensa kalventaneet.
— Mitä tahdotte? kysyi hän minulta pyyhkien silmiään.
— Istahtaa hetkeksi ja juoda jotakin…
Hän katsoi minuun hyvin hämmästyneenä, paikaltaan liikahtamatta, ikään kuin ei olisi ymmärtänyt sanojani.
— Eikö tämä sitten ole majatalo?
Nainen huokaisi: