— Noin kaksikymmentä vuotta takaperin olivat Prémontrén luostarin munkit eli Valkoiset isät, niin kuin provencelaiset heitä nimittävät, joutuneet suureen kurjuuteen. Jos olisitte silloin nähneet heidän asumuksensa, olisi teidän käynyt heitä sääliksi. Suuri Pakomioksen torni oli kaatumaisillaan raunioiksi. Luostarin pihamaat kasvoivat ylt'yleensä pitkää heinää, sirot patsaat alkoivat halkeilla ja pyhimysten kivikuvat luhistua kumoon nurkkakomeroissaan. Ristikäytävissä ja rukouskappeleissa puhalteli Rhône-virran tuuli vapaasti niin kuin Camarguen kentillä, sammutti kynttilät, särki lyijyiset ikkunakehykset ja läikytti vihkivettä maahan altaasta. Mutta kaikkein surullisin oli luostarin kellotornin kohtalo. Se seisoi äänetönnä kuin tyhjä kyyhkyslakka, pyhillä isillä ei ollut varaa hankkia siihen kelloa, vaan heidän oli pakko ilmoittaa aamumessun alkaminen kalistelemalla mantelipuita vastakkain!…
Valkoiset isäparat! Minä muistan vieläkin ilmielävästi, kuinka he kulkivat Kristuksen ruumiin päivänä juhlasaatossa ohitseni surullisen näköisinä, paikattu kaapu päällään, kalpeina ja laihtuneina, sillä heidän ainoana ravintonaan olivat sitruunat ja vesimeloonit. Ja heidän perästänsä tuli kunnianarvoisa herra apotti, pää painuksissa, häveten näyttää selkeällä päivällä koukerosauvaansa, josta kultaus oli karissut pois, ja koinsyömää, valkeata villaista hiippaansa. Luostarin naisväki itki säälistä juhlasaaton riveissä kulkiessaan, ja pyylevät lipunkantajat virnistelivät hiljaa keskenänsä viitaten munkkiparkoihin:
— Kottaraiset laihtuvat, kun ne kertyvät suuriin parviin.
Totta olikin, että onnettomat Valkoiset isät olivat viimein alkaneet miettiä mielessään, eiköhän olisi parasta lähteä lentämään halki avaran maailman ja kunkin hankkia elatuksensa omalta taholtaan.
Kun nyt eräänä päivänä pohdittiin tätä painavaa kysymystä kapitulin kokouksessa, tultiin priorille ilmoittamaan, että veli Gaucher pyysi, että häntäkin kuultaisiin yhteisessä neuvottelussa… Teidän varallenne olkoon mainittu, että tämä veli Gaucher oli luostarin karjapaimen, se on: hän vietti päivät päästänsä pyöriskellen luostarin tienoilla yhden kaarisarjan luota toisen luokse ja ajaen edellänsä kahta lehmänrankeloa, jotka haeskelivat heinänkorsia pihamaalta kivien koloista. Kaksitoistavuotiseksi asti oli häntä elättänyt Baux'n seuduilla muuan puolihullu eukko, jota sanottiin täti Bégoniksi. Sitten olivat munkit ottaneet hänet hoitoonsa, mutta tuo poloinen karjapaimen ei ollut oppinut koskaan mitään muuta kuin kaitsemaan karjaansa ja laskettelemaan ulkoa Pater nosterin (Isämeidän), ja senkin provencen kielellä, sillä hänellä oli kova pää ja muisti tylsä kuin tinasapeli. Muuten hän oli innokas kristitty, vaikka vähän uneksiva, viihtyi hyvin jouhipaita päällään ja ruoski itseänsä täydestä miehen vakaumuksesta. Ja miten vahvat kourat hänellä sitten oli!…
Kun nähtiin hänen astuvan kapitulin saliin yksinkertaisen ja kömpelön näköisenä ja tervehtivän läsnäolevia kaapaisten toisella jalallansa, niin priori, kaniikit, rahastonvartija, kaikki tyynni pyrskähtivät nauramaan. Semmoisen ilon synnytti joka kerta ilmestyessään tuo hyväntahtoinen harmaantuva naama, tuo pukinparta ja vähän tyhmännäköiset silmät; eikä veli Gaucher ollut siitä millänsäkään.
"Kunnianarvoisat isät", sanoi hän sävyisällä äänellä pyöritellen käsissään oliivinluista rukousnauhaansa, "totta tuntuu olevan vanha sananparsi, että tyhjät tynnyrit ne paraiten kumahtelevat. Ajatelkaahan, että kaivamalla pääkoppaani, joka ennestäänkin jo on niin ontto, luulen keksineeni keinon, millä pääsemme pahoista päivistä.
"Asianlaita on tämmöinen. Tunnettehan täti Bégonin, tuon kunnon vaimon, joka hoiti minua piennä ollessani. (Herra armahtakoon tuon vanhan velhon sielua! hän lauloi hyvin jumalattomia lauluja juovuksissa ollessaan.) Sanonpa siis teille, kunnianarvoiset isät, että täti Bégon tunsi eläessään vuoriston yrtit yhtä hyvin ja paremminkin kuin joku vanha korsikalainen kerskuja. Nähkääs, hän oli vähää ennen kuolemaansa valmistanut verrattoman ihmelääkkeen sekoittamalla yhteen viisi kuusi lajia yrttejä, joita me kävimme yhdessä poimimassa Pikku-Alpeilta. Siitä on jo monta vuotta vierähtänyt; mutta luulenpa, että pyhän Augustinuksen avulla ja kunnianarvoisen isä apottimme suosiollisella luvalla vielä voisin keksiä tuon salaperäisen ihmelääkkeen kokoonpanon, jos oikein koettaisin. Meidän ei tarvitsisi silloin muuta kuin panna se pulloihin ja määrätä sille kutakuinkin korkea hinta, niin voisi yhdyskuntamme rikastua pikkuhiljaa, niin kuin ovat tehneet veljemme Trappe- ja Grande-luostareissa…" Hän ei ehtinyt edes lopettaa. Priori oli noussut häntä syleilemään. Kaniikit pudistivat hänen käsiänsä. Rahastonhoitaja, joka oli enemmän liikuttunut kuin kukaan muu, suuteli kunnioittaen hänen levättinsä repaleista lievettä… Sitten kaikki asettuivat taas istuimilleen neuvottelemaan. Ja kapituli päätti viipymättä, että lehmät uskottaisiin tästä lähin veli Thrasybuluksen paimennettaviksi, jotta veli Gaucher voisi antautua kokonaan ihmelääkkeensä keksimiseen.
* * * * *
Miten tuon kunnon veljen onnistui uudelleen keksiä täti Bégonin resepti? millaisia ponnistuksia siihen vaadittiin? ja miten monta unetonta yötä? Tarina ei tiedä niistä kertoa. Varmaa vain on, että puolen vuoden kuluttua Valkeiden isien ihmelääke oli jo hyvin yleisesti tunnettu. Koko Komitaatissa [Paavin omistamaa maa-aluetta Avignonin ympärillä sanottiin Komitaatiksi], koko Arlesin ympäristössä ei ollut sitä taloa, ei sitä mökkiä, jonka ruokakaapin hyllyillä, kotoisten viinipullojen ja oliivisäilykeruukkujen seassa, ei olisi ollut pientä ruskeata savipulloa, jonka suulle oli suljettaessa painettu Provencen vaakuna ja jonka hopeinen leima kuvasi munkkia pyhän innostuksen hetkellä. Ihmelääkkeen saavuttama maine hankki Prémontrén luostarille pian suuria rikkauksia. Pakomioksen torni rakennettiin uudestaan kuntoon. Priori sai uuden hiipan, kirkko kauniit, lasimaalauksilla koristetut ikkunat, ja kellotornin hienosta huipusta helähti eräänä kauniina pääsiäispäivänä soimaan kokonainen kuoro suuria ja pieniä kelloja, kilisten ja kaikuen ympäri seudun.