Isäntäni muuttui kalman kalpeaksi niin kuin ihminen, jolle tuodaan sanoma onnettomuudesta. Me riensimme ulos. Kymmenen minuutin ajaksi syntyi talossa, joka vastikään oli ollut niin äänetön, suuri melu: riennettiin juoksujalkaa, huudettiin sekavia sanoja, jotka hukkuivat hälytyksen pauhinaan. Palvelijat ryntäsivät ulos varjoisista etuhuoneista, missä olivat torkkuneet, ja alkoivat rämistellä kepeillä, haarukoilla ja varstoilla kaikkia metalliastioita, mitä vain käsiin sattui, kuparikattiloita, vesikannuja, paistinpannuja. Paimenet puhalsivat torviinsa. Toisilla oli näkinkengän kuoria ja metsästystorvia. Siitä nousi hirvittävä, korvia vihlova melu, jossa kuului ylinnä läheisestä duarista, telttakylästä, paikalle rientäneiden arabialaisten naisten kimeät "Yjuu! yjuu! yjuu!" huudot. Usein ei kuulu tarvittavan muuta kuin kovaa melua, ankaraa räminää ilmassa, ennen kuin heinäsirkat kaikkoavat uskaltamatta laskeutua maahan.

Mutta missä ne sitten olivat, nuo pelottavat hirviöt? Taivaalla, joka värisi kuumuuttaan, en huomannut muuta kuin pilvenlongan, joka kuparinvärisenä ja synkkänä kuin raepilvi nousi kohisten kuin tuhannet puunoksat metsässä myrskyn raivotessa. Siinä ne heinäsirkat nyt olivat. Kannattaen toinen toistaan kuivien, levälleen pingotettujen siipiensä varassa ne muodostivat tiheän lentävän massan, ja huolimatta meidän huudoistamme ja ponnistuksistamme kiiti pilvi yhä eteenpäin luoden eteensä tasangolle hirvittävän suuren varjon. Kohta se oli aivan päämme päällä; pilven reunoihin ilmestyi tuokioksi jonkinlainen rimsu, repeytymä. Ikään kuin rankkasateen ensimmäiset pisarat irtaantuivat muutamat toisista erilleen, selvästi näkyvinä, punertavina. Sitten särkyi koko pilvi ja sakean raekuuron tavoin ryöpsähti hyönteisparvi kohisten maahan. Silmänkantamattomiin olivat vainiot suunnattoman suurten, sormenpituisten heinäsirkkojen peitossa.

Sitten alkoi teurastus. Murskaantuessaan ne rusahtelivat ilkeästi, ikään kuin olisi rouhittu olkia. Karhilla, kuokilla ja auroilla hämmennettiin tuota liikkuvaa maata; mutta kuta enemmän niitä tapettiin, sitä enemmän niitä ilmestyi. Ne ryömivät kerroksittain esiin, pitkät koivet toisiinsa takertuneina. Päällimmäiset ponnahtelivat tuskissaan hypäten niiden hevosten kuonolle, jotka olivat valjastetut tähän omituiseen työhön. Uudistalon ja duarin koirat juoksentelivat pitkin peltoja, hyökkäsivät niiden kimppuun ja rusentelivat niitä vimmatusti. Samassa saapui kaksi komppaniaa turkmeeneja, torvisoittajat etunenässä, onnettomien siirtolaisten avuksi, ja heinäsirkkojen metsästys sai toisen käänteen.

Sen sijaan että niitä siihen asti oli murskattu kuoliaaksi, sytyttivät sotamiehet niitä nyt palamaan, sirottaen niiden päälle ruutia pitkiin jonoihin. Kun olin väsynyt niitä tappamaan ja kun tunsin ruudin ilkeän hajun kääntävän sydäntäni, palasin takaisin sisään. Talon sisällä niitä oli melkein yhtä paljon kuin ulkonakin. Niitä oli tunkeutunut sisään ovista ja ikkunoista uunin savutorvien kautta. Sisävuorilautojen reunalla ja uutimissa, jotka olivat jo melkein repaleiksi syödyt, niitä kiipeili ja putoili. Niitä lenteli ylt'ympäri huonetta ja kapusi ylös valkeita seiniä myöten synnyttäen viereensä jättiläisvarjon, joka teki ne kahta kauheamman näköisiksi. Ja kaikkialla sama inhottava haju. Päivällispöydässä ei käynyt vettä maistaminenkaan. Vesisäiliöt, altaat, kaivot, kalalammikot, kaikki oli saastutettu. Kamarissani, jossa niitä sentään oli tapettu runsaat määrät, kuulin vielä iltasella kuhinaa huonekalujen alta, ja kovien peitesiipien ratina synnytti melkein samanlaisen äänen kuin herneenpalot, kun ne halkeilevat kovassa helteessä. Tänäkään yönä ei tullut unta silmiini. Muuten oli kaikki tyynni uudistalon ympärillä valveilla. Liekit leimahtelivat pitkin maanpintaa tasangon toisesta laidasta toiseen. Turkmeenit jatkoivat yhä teurastustaan. Kun minä seuraavana aamuna taas avasin ikkunani kuten eilenkin, olivat heinäsirkat jo menneet matkoihinsa. Mutta millaisen hävityksen ne olivat jättäneet jälkeensä! Ei yhtään kukkaa, ei yhtään ruohonkortta: kaikki oli mustaa, paljaaksi syötyä, ikään kuin palanutta. Banaani- ja aprikoosi-, persikka- ja mandariinipuut saattoi erottaa toisistaan vain oksanrankojen erilaisesta asennosta. Ne olivat kadottaneet kaiken viehätyksensä ja eloisuutensa menettäessään lepattavat lehtensä. Vesiastioita ja -säiliöitä pestiin puhtaiksi. Työmiehet kaivoivat kaiken maan nurin saadakseen hyönteisten jättämät munat tapetuiksi. Joka multapaakku käännettiin ja väännettiin ja hakattiin huolellisesti palasiksi. Ja sydäntä ahdisti nähdessä tuhansien valkeiden, elinvoimaa uhkuvien juurien paljastuvan, kun muheva multa lapioitiin päältä pois.

KUNNIANARVOISAN ISÄ GAUCHER'N ELÄMÄNVESI

— Maistakaapa tätä, hyvä naapuri; ja sanokaa sitten, eikö se ole hyvää.

Ja pisara pisaralta kaatoi Gravesonin pappi minulle lasiin kahden sormustimen verran viheriätä, kullalle kimaltelevaa, tulista nestettä yhtä suurella tarkkuudella kuin jalokiviseppä, joka lukee helmiä… Mainiota! Tuntui kuin olisi aurinko lämmittänyt vatsaani.

— Se on isä Gaucher'n elämänvettä, meidän Provencemme riemun ja terveyden lähde, virkkoi tuo kelpo mies minulle loistavin silmin; — sitä tehdään Prémontrén luostarissa, noin kahdeksan kilometrin päässä teidän myllyltänne… Eikö totta, se vetää hyvinkin vertoja kaikille maailman chartreuse-viineille?… Ja jospa tietäisitte, kuinka hupainen on tämän elämännesteen historia! Kuulkaahan nyt…

Ja niin aloitti apotti kertomuksensa pappilan hiljaisessa ja aurinkoisessa ruokasalissa, jonka seinillä oli pienissä kuvatauluissa esitettynä Kristuksen kärsimyshistoria ja jonka kauniit valkoiset uutimet olivat kovetetut niin jäykiksi kuin papin messupaita. Hän kertoi tuon hiukan skeptillisen ja yliolkaisen jutun näkemättä siinä mitään pahanilkistä piikkiä, aivan naiivisti, niin kuin Erasmus Rotterdamilainen olisi sen kertonut:

* * * * *