Palaan hotelliin verkalleen pitkin linnoituksen valleja. Ihanaa oranssi- ja tuijapuun tuoksua nousee tasangolta. Ilma on niin lauhaa, taivas melkein pilvetön… Etäällä tien päässä kohoaa vanha aavemainen muuri, jonkin entisen temppelin rauniot. Tämä muuri on pyhä: joka päivä tulee arabialaisia naisia ripustamaan siihen uhriantimiaan: kappaleita arabialaisista villapeitteistä ja kankaista, pitkiä ruskeita hiuspalmikkoja, jotka ovat sidotut yhteen kultalangalla, ja vaipan liepeitä… Kaikki ne häilyvät nyt kuun vienossa valossa lämpimän yötuulen henkäillessä.
HEINÄSIRKAT
Vielä eräs muistelma Algeriasta ja sitten palaamme takaisin myllylle…
Ensimmäisenä yönä tähän Sahelin uudisasuntoon tultuani en saanut unta silmiini. Vieras maa, matkan rasitus, sakaalien ulvonta, ja sitten herpaiseva, painostava kuumuus, joka uhkasi kerrassaan tukahduttaa, ikään kuin eivät hyönteisverkon silmät olisi päästäneet pienintäkään ilmanhengähdystä lävitsensä… Kun päivän hämärtäessä avasin ikkunani, aaltoili ilmassa kesäinen sumu raskaasti ja hitaasti vivahtaen reunoiltaan punaiselle ja mustalle, niin kuin ruudinsavu taistelutantereella. Ei yksikään lehti liikahtanut, ja edessäni leviävissä kauniissa puutarhoissa näyttivät päivänpaisteisille rinteille harvaan istutetut viiniköynnökset, joista toivottiin makeata viiniä, erääseen varjoisaan nurkkaukseen istutetut Euroopan hedelmäpuut, pienet oranssi- ja mandariinipuun taimet pitkissä, töin tuskin näkyvissä riveissä, kaikki tyynni niin synkännäköisiltä ja jäykistyneiltä, että saattoi pelätä ukkosta. Banaanipuutkin, nuo suuret hennonvihannat ruokopensaat, joiden hienoa kevyttä latvatupsua pieninkin tuulenhenki muulloin aina häilyttää, nekin seisoivat nyt suorina, liikahtamatta kuin mitkähän kypäritöyhdöt.
Vaivuin hetkiseksi katselemaan tuota ihmeellistä istutusmaata, jossa olivat edustettuina kaikki maailman puulajit, joista jokainen ajallansa kukkii ja kantaa hedelmän näissä vieraissa oloissa. Viljavainioiden ja korkkitammimetsien välissä kimalteli virtaavaa vettä, jota oli virkistävää katsella tukahduttavassa aamuhelteessä. Ihaillessani tätä loistoa ja järjestystä, tämän kauniin uudisasumuksen maurilaisia holvikaaria, pengermiä, joita aamuaurinko valaisi, tallirakennuksia ja aperuuhia ympärilläni, ajattelin mielessäni, että kun nämä uljaat miehet parikymmentä vuotta sitten tulivat tähän Sahelin laaksoon asumaan, tapasivat he vain kurjan tienvartijan töllin ja viljelemättömän, vaivaispalmuja ja mastiksipuita kasvavan tasangon. Kaikki oli luotava tyhjästä, kaikki oli rakennettava. Alituisesti olivat arabialaiset kapinassa. Piti jättää aurankurki ja tarttua tuliluikkuun. Sitä paitsi sairaus, silmätaudit, kuume, katovuodet, haparoiva kokemattomuus ja taistelu ahdasmielistä, alituisesti häilyvää hallitusta vastaan. Millaisia ponnistuksia ja miten paljon työtä aina nääntymykseen asti! Ja alituista varuillaanoloa!
Vielä nytkin, vaikka onneton aika jo oli ohi ja varallisuus kalliisti ostettu, olivat molemmat, mies ja vaimo, aamulla aina ensinnä jalkeilla uudisasumuksessa.
Tänäkin varhaisena aamuhetkenä minä kuulin heidän liikkuvan maakerroksen suurissa keittiöhuoneissa valvoen kahvinkeittoa työmiehille. Kohta kuului kellonsoittoa, ja tuokion kuluttua saapuivat työmiehet perätysten maantietä pitkin. Bourgognelaisia viinitarhureita, rääsyisiä kabyylilaisia maatyömiehiä, punainen tupsumyssy päässä; mahonelaisia ojankaivajia paljain jaloin; maltalaisia; luccalaisia — joukko sangen erilaista väkeä, jota on vaikea pitää komennossa. Jokaiselle heistä määräsi isäntä oven edessä päivätyön jyrkällä, hiukan raa'alla äänellä. Sen tehtyään hän nosti päänsä ja tutkiskeli taivasta levottoman näköisenä. Sitten hän, nähtyään minut ikkunassa, virkkoi:
— Huono ilma peltotöille… Sirokkotuuli on tulossa.
Tosiaankin, sikäli kun aurinko nousi ylemmäksi, alkoi tulla tuulenpuuskia etelästä, polttavia ja tukahduttavia, niin kuin uuninsuulta, kun sitä avataan ja suljetaan. Ei tiennyt mitä tehdä, mihin ryhtyä. Niin kului koko aamupäivä. Joimme kahvia salongin pehmeillä matoilla, jaksamatta puhua tai liikahtaa. Pitkään hihnaan kytketyt koirat ojentautuivat raukeina pitkin maanpintaa viillytellen ruumistansa kivilaatoilla. Aamiainen virkisti meitä hiukan. Se oli omituinen, tukeva aamiainen, johon kuului karppeja, forelleja, villisikaa, siiliä, Staouëlin voita, Crescian viinejä, intialaisia päärynöitä ja banaaneja — kokonainen valikoima eriskummaisia ruokalajeja, jotka sopivat hyvin yhteen meitä ympäröivän rikkaan luonnon kanssa… Meillä oli juuri aikomus nousta pöydästä, kun yhtäkkiä lasioven takaa, joka oli suljettu suojaamaan meitä puutarhan tuliselta helteeltä, alkoi kuulua kovia huutoja:
— Heinäsirkkoja! Heinäsirkkoja!