Yhtäkkiä, kun Ave verum oli paraillaan meneillään, käännähtää isä
Gaucher istuimellaan ja puhkeaa kaikuvalla äänellä laulamaan:
Pariisissa on munkki
sun fralilali lallallallei.
Yleinen ällistys… Kaikki nousevat seisoalleen. Huudetaan:
— Viekää hänet pois… hän on päissään!
Ja kaniikit tekevät ristinmerkkejä. Hänen korkeutensa priorin koukerosauva huitoo turhaan ilmassa… Mutta isä Gaucher ei näe mitään, ei kuule mitään; ja kahden väkevän munkin on pakko kantaa hänet pois kuorin pienestä ovesta, vaikka hän potkii vastaan kuin vimmattu ja rallattaa täyttä päätä sunfralilaliansa…
* * * * *
Seuraavana päivänä aamun hämärtäessä oli tuo onneton polvillaan rukoussalissa priorin edessä ja tunnusti syntinsä vuodattaen kuumia kyynelvirtoja:
— Ihmeneste, armollinen herra priori, se se vei minusta voiton, sanoi hän lyöden rintaansa. Ja nähdessään hänet niin murtuneena, niin katuvaisena, joutui hyväsydäminen priori itsekin liikutuksen valtaan.
— No no, isä Gaucher, rauhoittukaa toki, kyllä se kaikki pian haihtuu niin kuin aamukaste päivän tultua… Eikä häpeä kaiken kaikkiaan ollut niin suuri kuin miksi te sen kuvittelette. Laulu tosin oli vähän noin… hm! hm!… Mutta toivokaamme, etteivät noviisit ole sitä kuulleet… Ja nyt, kuulkaa, kertokaapa minulle, miten vahinko oikeastaan tapahtui… Koetellessanne elämännestettä, eikö niin? Kätenne sattui vähän vavahtamaan… Niin, niin, minä ymmärrän… Teidän laitanne on niin kuin veli Schwartsin, ruudin keksijän: te olette molemmat joutuneet oman keksintönne uhriksi… Mutta sanokaapa minulle, hyvä ystävä, onko nyt ihan välttämätöntä, että te itse kokeilette tuota kauheata elämännestettä?
— Valitettavasti se on välttämätöntä, arvoisa herra priori… koelasi näyttää kyllä alkoholin voiman ja astemäärän; mutta viimeistelyssä, tunnustellessani onko sillä sametin hieno maku, minä en luota mihinkään muuhun kuin omaan kieleeni…