— Niin, se on oikein… Mutta kuulkaahan vielä vähän, mitä minä teille sanon… Kun te nyt sillä tavoin pakosta joudutte tunnustelemaan elämännestettä, niin maistuuko se teistä hyvältä? Viehättääkö se teitä?…
— Paha kyllä, se viehättää minua, virkkoi isä parka punastuen korviaan myöten. — Kahtena viimeisenä iltana siinä on ollut minusta semmoinen kukkastuoksu, semmoinen aromi!… Mutta varmaankin on itse paholainen minut ilkeästi vietellyt… Ja minä olenkin lujasti päättänyt, etten tästä puoleen käytä muuta kuin koelasia. Sääli vain, ellei neste ole kyllin hienomakuista, ellei se ole kyllin helmeilevää…
— Älkäähän toki, keskeytti hänet priori innokkaasti. — Ei saa antaa ostajille syytä tyytymättömyyteen… Teidän on tästä lähtien vain oltava varuillanne, kun kerran ennakolta tiedätte, miten siinä saattaa käydä… Kuulkaa, paljonko te sitä sitten tarvitsette voidaksenne tuntea maun?… Viisitoista tai kaksikymmentä tippaa, eikö niin?… sanokaamme kaksikymmentä tippaa… Saapa paholainen koettaa kaikki keinonsa, jos se tavoittaa teidät, kun vain pysytte kahdessakymmenessä… Muuten, valmistautuaksemme joka tapauksen varalle minä vapautan teidät tästä lähin velvollisuudestanne, niin ettei teidän tarvitse tulla kirkkoon, vaan voitte suorittaa iltajumalanpalveluksenne tislaushuoneessa… Ja nyt, menkää Herran rauhaan, hyvä isä, ja muistakaa laskea oikein pisarat.
Ah! Turhaa oli isä raukan laskea pisaroita… paholainen oli jo saanut hänet kynsiinsä eikä enää hellittänyt.
Mutta tislaushuone se vasta kuuli kummallisia kirkonmenoja!
* * * * *
Päiväiseen aikaan vielä kaikki kävi hyvin. Isä pysyi kyllin tyynenä; hän laitteli kuntoon hiilipannujaan ja tislausastioitaan ja valikoi huolellisesti yrttejään, kaikenlaisia Provencen yrttejä, hienotuoksuisia, harmahtavia, nirhalaitaisia, auringon paahtamia, meheviä… Mutta iltasella, kun yrtit olivat jo keitetyt ja elämänneste jäähtymässä suurissa kuparisäiliöissä, alkoi miesparan kidutus.
— … Seitsemäntoista… kahdeksantoista… yhdeksäntoista… kaksikymmentä!…
Pisarat putoilivat ruokopillin nenästä kullattuun pikariin. Nuo kaksikymmentä isä Gaucher nielaisi yhdellä siemauksella, tuntematta tuskin minkäänlaista nautintoa. Vasta yhdeskolmatta häntä himotti! Oo, tuo yhdeskolmatta tippa!… Välttääkseen kiusausta hän meni ihan toiseen päähän laboratoriota, laskeutui polvilleen ja syventyi isämeitäänsä. Mutta tuosta vielä lämpimästä nesteestä nousi hiukan höyryä, täynnä ihania tuoksuja, ja se leijaili hänen ympärillänsä vetäen häntä vastustamattomasti säiliöiden luokse… Neste kimalteli kauniisti kullalle ja viheriälle… Kumartuneena altaan yli sieraimet levällään isä Gaucher hämmenteli sitä hiljalleen ruokopillillänsä, ja pienet säteilevät täplät, joita kohoili sen smaragdinväriselle pinnalle, näyttivät hänestä täti Bégonin silmiltä, jotka hymyilivät ja vilkkuivat häneen katsoessaan…
— No niin! vielä yksi pisara!