Ja pisara pisaralta oli tuo onneton viimein saanut pikarinsa täpö täyteen. Silloin oli koko hänen vastustuskykynsä mennyttä ja hän heittäytyi raskaasti suureen leposohvaan ja loikoen siinä, ruumis hervottomana ja silmät puoleksi ummessa, hän maisteli syntinsä makeutta pienissä erissä, samalla kun hän tuntien suloisia omantunnon nuhteita itseksensä hiljaa mutisi:
— Ah, minä syöksyn kadotukseen… ikuiseen kadotukseen…
Kaikkein kauheinta oli, että kun hän vain oli nauttinut enemmälti tuota paholaisen nestettä, hänen mieleensä ikään kuin jonkin taikavoiman avulla aina muistuivat täti Bégonin jumalattomat laulut:
Kolme iloista juomaveikkoa oli kerran päättänyt huilata
tai:
Se mestari Antin Annaliisa
meni kerran metsästä marjaan.
ja yhä palasi tuo munkkilaulun kuuluisa kertosäe: sun fralilali lallallallei.
Ajatelkaapa, miten hän aamulla hämmästyi, kun seinän takana asuvat naapuriveljet sanoivat hänelle pisteliäästi:
— He, he, isä Gaucher, teillä oli sirkkoja päässä eilisiltana mennessänne maata.
Siitä seurasi kyyneleitä, epätoivoa, paastoa, jouhipaitaan pukeutuminen ja itsensä ruoskiminen. Mutta mikään ei enää auttanut ihmenesteen paholaista vastaan; ja se koppoi uhrin kouriinsa aina joka ilta samaan aikaan.