* * * * *
Samaan aikaan sateli tilauksia runsaasti apottikuntaan, niin että siitä koitui oikea taivaallinen siunaus. Niitä tuli Nimesistä, Aixsta, Avignonista, Marseillesta… Päivä päivältä muuttui luostari yhä enemmän pienen tehtaan näköiseksi. Siinä hääri veljiä pakkaajina ja nimilipun liimaajina, toiset pitivät huolta kirjeenvaihdosta, toiset tavaran lähettämisestä; jumalanpalveluksesta jäi tosin siellä täällä pois joku kellon läppäys, mutta ympäristöläiset eivät kärsineet pienintäkään vahinkoa, sen vakuutan teille…
Ja sittenkin eräänä kauniina sunnuntaiaamuna, kun rahastonhoitaja oli parhaillaan lukemassa vuositilin päätöstä ja kun kelpo kaniikit kuuntelivat häntä silmät säteillen ja hymy huulilla, ryntää isä Gaucher äkkiä keskelle kokousta huutaen:
— Nyt se on lopussa… Minä en enää puutu siihen… Päästäkää minut takaisin karjapaimeneksi!
— Mikä nyt on hätänä, isä Gaucher? kysyy priori aavistaen mistä oli kysymys.
— Mikäkö hätänä, arvoisa herra priori?… Sehän tässä hätänä, että minä olen menemässä päistikkaa iankaikkisuuden liekkimereen ja syöksymässä helvetin tulisiin hankoihin… Se tässä hätänä, että minä juon, ja juon niin kuin hurja…
— Mutta neuvoinhan minä teitä laskemaan tipat.
— Niin kyllä; laskemaan tipat! Pikarillisittain sitä nyt saisi laskea… Niin, arvoisa isä, siinä sitä ollaan. Kolme pulloa illassa… Käsitättehän, ettei sitä voi jatkua… Teettäkää siis elämänneste kenellä tahansa… Mutta iskeköön minuun taivaan tuli, jos siihen tämän päivän perästä vielä puutun!
Nyt ei kapituli enää nauranut.
— Mutta tehän saatatte meidät perikatoon, onneton! huudahti rahastonhoitaja pudistaen suurta kirjaansa.