Näillä sanoilla oli ihmeellinen vaikutus. Ällistyneenä katseli Lebeau ympärillensä ikäänkuin vakiutuaksensa siitä, ett'eivät nuo sanat muualta tulleet kuin Tomin suusta, sitten katsoi hän sangen pitkään englantilaista, jonka kasvot olivat sävähtäneet tulipunaisiksi ja jonka silmäterät mulkoilivat pahemmin kuin koskaan ennen, ja vihdoin rähähti hän ihan hulluun nauruun, johon sekoittui hänen äskeisen vihansa väristykset; pian tarttui tämä hilpeys Tomiinkin, jonka täytyi nauraa mukana.
»Voi, mikä veijari … mikä kirottu veijari … te olette!… Olisihan minun pitänyt arvata se heti… Sitä parempi englantilainen te siis ette ole!»
Tätä naurua nauroivat he yhä vallan hengästyneinä, kun satulakammion ovi heidän takanansa äkkiä avautui ja kuningatar astui sieltä ulos.
Hän oli palannut ratsastusretkeltä ja vienyt itse mielihevosensa talliin pilttuuseensa. Näin oli hän kuullut keskustelusta jok'ikisen sanan. Itse petoksesta ei hän välittänyt, sillä se tuli liian alhaalta. Hän tiesi jo aikoja sitten, millainen veitikka tuo ulkokullattu kamaripalvelija oli, joka oli ollut todistajana kaikille hänen nöyryytyksillensä ja kurjuuksillensa. Tuota toista »cabissänsä» ajelijaa hän tuskin tunsi: Tom oli hänelle vain urakkamies, ei muuta. Mutta nämä miehet olivat antaneet hänelle vakavan opetuksen. Muutto hotellista tänne oli siis maksanut kokonaisen miljonan! Heidän elämänsä, joka kuningattaren mielestä oli niin supistettu ja vaatimaton, maksoi siis kaksisataatuhatta frangia vuosittain, vaikka heillä tuskin oli neljääkymmentätuhatta menettää! Kuinka oli hän voinut näin kauvan pysyä tietämättömänä hovin menoista ja heidän omien tulojensa riittämättömyydestä? Kuka oli siis avustanut heitä tuollaisten menojen mahdollisuuteen? Kuka maksoi siis heidän puolestansa tämän ylellisyyden, talouden, hevoset, vaunut, jopa hänen pukunsa ja yksityiset hyväntekeväisyyslahjoituksensa?… Nämä ajatukset nostivat häpeän punan hänen poskillensa ja tällaisena kiiruhti hän sateessa suoraan pihan yli intendenttirakennuksen rappusia kohti.
Herttua Rosen, joka juuri lajitteli kultarahakasoja erinäisten laskujen viereen, hämmästyi kuningattaren äkkitulosta ja nousi paikalla seisoallensa.
»Ei, istukaa vain», sanoi kuningatar lyhyesti; nojautuen sitten herttuan työpöydän ylitse vielä hansikoidun oikean kätensä varaan jatkoi hän päättävästi, nopeasti ja käskevästi:
»Rosen, mistä me olemme nämä kaksi viimeistä vuotta eläneet?… Oh, ei mitään verukkeita!… Minä tiedän, että kaikki täällä, mitä olen pitänyt vain vuokrattuna, onkin ostettu meidän nimissämme ja maksettu rahalla… St. Mandé yksistään kuuluu maksaneen yli miljonan, vaikka meillä tiettävästi ei ollut enempää Illyriasta lähtiessämmekään… Olkaa siis hyvä ja sanokaa minulle, kuka meitä jo alusta alkaen on auttanut ja kenenkä almuista me elämme?…»
Vanhuksen hämmentynyt ulkomuoto ja noiden lukemattomien kurttujen väristys ilmaisi Frédériquelle totuuden:
»Teidän siis!… Te olette siis…?»
Sitä ei kuningatar olisi voinut ikinä uskoa. Herttua pyyteli anteeksi sopertaen jotakin »velvollisuudesta … kiitollisuudesta … ja entisen takaisin maksamisesta…»