Colette oli näet hänen ottolapsensa ja samalla rakastetun, mutta köyhän veljen tytär, jota veljeänsä ukko Sauvadon oli autellut tämän kuolemaan saakka. Myöhemmin oli hän aina pitänyt huolta Colettesta, kustantanut hänen elämänsä ristiäisistä alkaen samoin kuin koulunkäynnin aikana eräässä Pariisin parhaimmassa luostarilaitoksessa. Colette oli hänen heikkoutensa ja elävä turhamielisyytensä, ja tätä kaunista nukkea hän koristeli kaikella mahdollisella tavalla nousukkaan miljonanomistajan sivistymättömässä mielikuvituksessansa. Ja kun pikku Colette aivan hiljaa kuiskasi sedällensä tähän tapaan:
»Tuon tytön äiti on paronitar … tuon herttuatar … ja tämän taas markisitar», niin vastasi upporikas setä, leveitä hartioitansa kohauttaen: »Tehdään sinusta vieläkin ylhäisempi!»
Ja kahdeksantoista vuotiaana pikku Colette olikin ruhtinatar. Myötäjäisiä vaanivia ylimyksiä ei Pariisissa puutu. Tom Lewisin asioimistossa oli näitä kokonainen valikoima; tarvitsi ainoastaan hinnoittaa tämä kokoelma. Sauvadonin mielestä ei kaksi miljonaa ollut liian korkea hinta siitä nautinnosta, mikä hänellä voi olla nurkkapaikasta nuoren ruhtinatar Colette Rosenin vierassalongissa, missä hänellä sen nojalla oli oikeus näytellä puurovadin kokoisia, leveästi hymyileviä poskiansa ja vanhanaikaisia poskipartojansa kuningas Louis Philippen malliin. Pienet, harmajat, vilkkaat ja nokkelat silmät — Coletten silmät — lievensivät jossakin määrin sitä teeskentelemätöntä, vaan samalla kömpelöä ja vasenkätistä vaikutusta, jonka ukko Sauvadon muuten teki paksuine huulinensa ja leveine, hevosenkengän muotoisine suu-aukkoinensa; sitä paitse todistivat hänen turpeat, neliskulmaiset kämmenensä hienosti hansikoituinakin selvästi miehen entisestä toiminnasta tynnyrien vierittäjänä Bercyn laivarannassa. Alussa oli hän varovainen eikä puhunut paljo mitään, jonka vuoksi hänen mykkä olentonsa kummastutti, melkeinpä pelotti ihmisiä. Hitto vie, kaunista salonkikieltä ei juuri opita Bercyn varastohuoneella, missä ukko Sauvadon oli ollut sekoittamassa eteläranskalaisiin viineihin punaväriä ja kampeshepuun väriä. Kiitos olkoon Mérautille, sai hän vähitellen muutamia täysvalmiita mielipiteitä asioista, rohkeita väitelmiä päivän tapahtumista ja suosituimmasta kirjallisuudesta. Ukko alkoi ottaa osaa keskusteluihin ja suoriusi tästä yrityksestänsä verrattain hyvin, lukuunottamatta muutamia kamalia ja mahdottomia kielivirheitä; niinikään hämmästytti tämä entinen vesitynnörein kantaja valkoliiveissänsä koko salonkia esittämällä liian omituisella tavalla eräitä de Maistren tapaisia mielipiteitä.
Mutta sitten riisti Illyrian kuningaspari häneltä sekä »ajatusten antajan» että keinon esiytyä niillä seuraelämässä. Colette ei näet hovin seuranaiseksi jouduttuansa liikkunut enää paljo mihinkään St. Mandésta. Ja hovin »talous- ja sotaministerin», vanhan herttua Rosenin hän taas tunsi kyllin hyvin luopuaksensa kaikista toiveista tulla esitetyksi Illyrian hoville. Eikä hän ollut rohjennut siitä edes mainitakaan. Kuvitelkaahan vain herttuaa saattamassa ukkoa ylpeän kuningatar Frédériquen puheille! Tavallista viinikauppiasta Bercystä! Eikä edes liikkeensä lopettanutta kauppiasta, vaan päin vastoin yhäti täydessä toimessansa olevaa. Sillä miljonistansa huolimatta työskenteli ukko Sauvadon vielä päiväkaudet ulkona varastohuoneella tai laivasillalla käyskellen avopäin, kynä korvan takana ja valkea tukka pörröllänsä ajurein ja rantajätkäin keskessä, jotka lastasivat ja tyhjensivät laivoja, taikka kuljeskeli hän silvotun ja raiskatun puistonsa suurten ja ikivanhojen puiden alla, missä hänen runsaat varastonsa olivat sijoitettuina lukemattomiin viinivajoihin.
»Jos lopettaisin liikkeeni, niin minä epäilemättä kuolisin», sanoi hän. Itse teossa tunsikin hän elävänsä vasta pyörivien viinitynnyrien melussa ja siinä kirpeässä hajussa, jota uhosivat hänen suuret varastohuoneensa ja kosteat kellarinsa, joissa hän — neljäkymmentä viisi vuotta sitten — oli alkanut elämänsä tynnyrisepän oppipoikana.
Tänne saapui Elysée toisinaan tapaamaan entistä oppilastansa ja syömään aamiaisen, jonka veroista ei saa paljo muualla kuin Bercyssä, puiston suurten puiden alla tai jossakin kellariholvissa, missä tuores pöytäviini lasketaan suoraan tynnyristä, kalat hyppivät säiliössä ja kalamuhennos valmistetaan merimiesten tapaan yhtä hyvin kuin Languedocin etäisimmässä kolkassa tai Vosgesissa.
Nyt ei enää ollut kysymys »ajatuksista ja erinäisistä asioista», kun hän ei enää esiytynyt Coletten salongissa; mutta ukko kuuli mielellänsä Mérautin keskustelua ja nautti, kun näki ruo'an ja juoman hänelle maistavan. Ukon mielestä oli hän yhäti vain nälkäinen ylioppilas Monsieur-le-Prince-kadun varrelta ja hän kohtelikin Mérautia kuin todellisen haaksirikon kärsinyttä poloista. Tämä oli liikuttavaa osanottoa miehen puolelta, joka itse oli nähnyt nälkää, toista poloista kohtaan, jonka hän tiesi köyhäksi.
Méraut kertoi hänelle uutisia Colette Rosenista, hänen elämästänsä St. Mandéssa, ja toi hänelle heijastuksen tuosta suurellisesta menosta, jonka ukko sai maksaa niin kalliisti pääsemättä koskaan sitä omin silmin näkemään. Tietysti oli hän ylpeä veljensä tyttärestä, joka hovin seuranaisena söi päivällistä kruunattujen hallitsijain ja kuningattaren kanssa, mistä kaikesta hän sydämessänsä iloitsi. Mutta hän ikävöi pikku Colettea ja tyhjensi pahan tuulensa ja vihansa maljan vanhan Rosenin ylitse, joka oli hänet sedästänsä vieroittanut.
»Mistä on hän muka niin hiiden ylpeä? Nimestänsä ja herttua-arvostansako? Minähän ne olen rahallani maksanut… Risteistänsä, nauhoistansa ja kunniamerkeistänsäkö?… Saisin niitä minäkin, jos haluaisin… Te ette todellakaan tiedä, rakas hra Méraut, te ette vielä tiedä mikä onni minua on kohdannut sen jälkeen kun viimeksi tapasimme!…»
»No, mikä, setä?»