Elysée kutsui häntä »sedäksi», kuten Etelä-Ranskassa on tuttavain tapana sanoa, jos tahtoo osoittaa erityisempää ystävyyttä vanhempaa miestä kohtaan; Méraut tunsi näet todellista myötätuntoisuutta tuota kömpelöä kauppiasta kohtaan.
»Niin, rakas ystäväni, minä olen saanut Illyrian leijonaritariston komentajan ristin… Ja herttua, joka on niin hiivatin ylpeä suuresta kunnianauhastansa!… Kun minä ensi uudenvuoden päivänä menen häntä onnittelemaan, niin istutan minä tuon kunniamerkin rinnalleni … ja opetan sen vietävän kunnioittamaan…»
Elysée ei ottanut uskoaksensa tuota. Leijonaritariston kunniamerkin!
Europan vanhimpia ja halutuimpia ritarimerkkejä … annettu ukko
Sauvadonille, 'setä-ukolle'!… Mistä hyvästä?… Siitäkö, että hän on
myynyt värjättyä viiniä Bercyssä?
»Asia on varsin yksinkertainen», selitti ukko räpytellen pieniä, harmaita silmiänsä. »Minä maksoin komentajaritarin arvon rahalla samoin kuin ostin pikku Colettelle ruhtinaan… Jos olisin summaa lisännyt hieman, olisin saanut leijonaritariston suuren nauhankin, sillä kaupaksi se oli sekin…»
»Missä sitten?» kysyi Elysée kalveten.
»Tom Lewisin asioimistossa, Royale-kadun varrella… Sen paholaisen englantilaisen kautta voitte saada, mitä tahansa… Minun kunniaristini maksoi kymmenen tuhatta frangia… Suuri nauha olisi maksanut viisitoista tuhatta… Ja tunnenpa erään, joka sen summan maksoi… Arvatkaas kuka?… Biscarat, se tunnettu tukankähertäjä Capucines'in bulevardin varrella… Niin, hyvä Méraut, sen salaisuuden tuntee koko Pariisi… Menkäähän Biscaratin luo, niin saatte nähdä sen suuren salongin perällä, missä hän kolmenkymmenen apulaisensa kanssa näyttelee mahdottoman suurta valokuvaakin itsestänsä Figarona, partaveitsi kädessä ja suurkomentajan nauha olkapään yli sidottuna. Tämä kuva tavataan pienoiskoossa liikkeen kaikkien pullojen nimilipuissa. Jos kenraali Rosen sen näkisi, niin kivertäisi hän viiksensä nenään asti, olettehan huomannut hänen näin tekevän, jos…»
Ja sitten koetti ukko matkia herttuan menettelyä, vaikka tämä jäljittely jäikin verrattain epäonnistuneeksi, kun ukkoparalla ei ollut ensinkään mitään viiksiä.
»Teillä on siis myöskin merkkiä seuraava ritarivaltakirja, setä? Tahtoisitteko ehkä näyttää sitä minulle?…» Elysée toivoi tässä olevan jotakin väärennystä ja petosta, jota Lewisin asioimisto häikäilemättä harjoitti asianomaisten tietämättä. Mutta ei! Kaikki oli täydessä järjestyksessä: valtakirja oli kyhätty tavallisen kaavan mukaan, varustettu Illyrian vaakunalla, Boscovitshin allekirjoituksella ja kuningas Kristian II:n omakätisellä nimimerkillä. Mitään väärennystä ei tässä voinut epäillä. Kauppaa kunniaristeillä ja -nauhoilla harjoitettiin siis nähtävästi kuninkaan suostumuksella. Paremmaksi vakuudeksi meni Méraut — Pariisiin palattuansa — heti tapaamaan hovineuvosta hänen virkahuoneeseensa.
Suuren salin nurkassa, palatsin ylimmäisessä kerroksessa, joka samalla oli myöskin kuningas Kristianin työhuone, vaikka tämä ei siellä koskaan työskennellyt, ja joka myös oli tarkoitettu käytettäväksi miekkailu- ja voimistelusalina ynnä kirjastona, istui Boscovitsh kaikellaisten lippaiden ja paksujen paperikasojen ympäröimänä kuivaillen keräilemiänsä kasveja. Tänne asetuttuansa oli hovineuvos näet alkanut puuhata uutta herbariota kokoillen kasveja Vincennesin ja Boulognen metsistä sekä muista Pariisin ympäristöistä, joiden kasvisto tiettävästi on Ranskan rikkaimpia. Tämän herbarionsa lisäksi oli hän ostanut erään äskettäin kuolleen kuuluisan kasvientutkijan jälkeenjättämät kokoelmat, joita tutkimaan hän nyt oli kerrassaan vajonnut. Hänen kalpeat kasvonsa, joista oli vallan mahdoton päättää mitään hänen ijästänsä, kumartuivat pöydän yli, kun hän suurennuslasilla tutkisteli noita varovaisesti avattuja paperi-arkkeja, joiden väliin kuivatut ja reunoilta vaalenneet kasvit olivat liimatut. Hän huudahti ilosta ja ihastuksesta huomatessansa jonkun kasvin olevan runtelemattoman ja hyvin säilyneen, ja katseli sitä sitten kauvan aikaa lukien kostuneita terälehtiä, lausuen ääneen kasvien latinalaisen nimen ja alareunaan liimatulle lipulle kirjoitetun selityksen. Toisin vuoroin hän taas murahti suuttumuksesta huomatessansa jonkun kasvin vahingoittuneeksi ja sen pienen madon syömäksi, jonka kasvientuntijat hyvin kyllä tuntevat: se syntyy kasvien tomusta ja elää siitä ollen muuten kasvikokoelmain pahana vaarana, useinpa ihan täydellisen tuhonaiheena. Varsi pysyy kyllä koossa, mutta paperiarkkia liikutellessa karisee ja varisee kaikki, kukat, lehdet ja juuret hienoksi pölyksi.
»Kas, mato se on … mato se on», huudahti Boscovitsh suurennuslasi silmässä epätoivoisen näköisenä, vaikka samalla keksinnöstänsä ylpeänä; samalla näytti hän pienen puumadon syömän läventapaisen rei'än, jonka hirviö oli aikaansaanut.