Elyséeltä katosi kaikki epäilys. Tuo kiihkosielu oli mahdoton kaikkeen alhaisuuteen, mutta myöskin kaikkeen vastusteluun.
Miesparka alkoi vavista heti paikalla, kun Méraut otti kunniamerkit puheeksi, ja vilkuili pelonalaisena ja arkana sivulle suurennuslasinsa ylitse… Mitä tuo utelija oikeastaan tarkoitti?… Totta kyllä, että kuningas viime aikoina oli kirjoituttanut hänellä joukon erilaisia kunniamerkki-kirjelmiä ja käskenyt jättää nimen kohdat täyttämättä; mutta muuta ei hän näistä tiennyt eikä olisi ikinä katsonut sopivaksikaan niistä enempää tiedustella.
»Vai niin, no silloin voin minä ilmoittaa teille, hra hovineuvos», sanoi Elysée vakavasti, »että hänen majesteettinsa näyttää kauppaavan kunniamerkkejänsä Lewisin toimiston kautta.»
Sitten kertoi hän jutun kerskuvan parturin kunnianauhasta, jolle koko Pariisi nauroi. Boscovitsh päästi pienen, naismaisen huudahduksen. Mutta itse teossa ei asia näyttänyt häntä kovinkaan kummastuttavan; häntä ei oikeastansa huvittanut mikään muu kuin kasvikunta. Isänmaa oli hänelle melkein sama kuin Laibachiin jäänyt kasvikokoelma ja maanpakoa Ranskassa edusti hänen uusi kasvionsa.
»Mutta onhan arvotonta», huudahti Méraut, »että … teidän kaltaisenne mies lainaa kätensä noin alhaisiin kujeihin.»
Boscovitsh joutui pahalle tuulelle siitä, että häneltä väkisin tahdottiin avata silmät sellaisiin asioihin nähden, joita hän ei halunnut huomata:
»Ma che … ma che… mitä minä sille voin, hyvä hra Méraut? Kuningas on kuningas… Kun hän sanoo: Boscovitsh, kirjoita niin ja niin, tottelee käteni arvelematta … semminkin kun hänen majesteettinsa on niin hyvä ja antelias minua kohtaan. Nähtyänsä, kuinka epätoivoinen minä olin menetettyäni entisen herbarioni, lahjoitti hän minulle tämän… Sattumalta sai hän sen tuhannesta viidestä sadasta frangista… Kasviota seurasi sitä paitse loistopainos Linnén teosta Hortus Cliffortianus.»
Näin paljasti tuo kurja raukka sisäisen ihmisensä vallan naivisti ja kyynillisesti. Kaikki oli hänessä kuivaa ja kuollutta kuin vanhassa kasviossa. Hänen ainoa intohimonsa, joka oli yhtä julma kuin kasveja tuhoava, näkymätön mato, oli kaiken jyrsinyt ja nakertanut muru muruselta. Asia ei häntä liikuttanut ennen kuin Méraut uhkasi kertoa sen kuningattarelle. Vasta silloin pudotti hän suurennuslasinsa ja alkoi matalalla äänellä ja ripitettävän uskovaisen huokauksilla tunnustaa kaikellaista. Täällä tapahtui paljo asioita, sanoi hän, joita hän ei voinut estää, vaikka ne häntä suuresti surettivat… Kuninkaan seurakumppalit eivät olleet mallikelpoista väkeä… E poi che voleté? Hänellä ei ollut hallitsijan kutsumusta … eikä taipumusta istua valtaistuimella… Eikä hänellä ollut koskaan ennenkään sitä ollut… »Niinpä esimerkiksi, odottakaas … muistan erään tapauksen … siitä on jo kauvan aikaa … vanhan kuningas Leopoldin ajoilta… Tällä oli jo ollut ensimäinen halvauskohtauksensa heti aterialta noustua… Kun Kristianille, joka silloin oli tuskin kaksitoistavuotias poikanen ja joka sattui pelaamaan pallopeliä kuninkaallisen linnan pihalla, tuotiin sanoma että hän luultavasti piankin saisi astua isänsä valtailtuimelle, alkoi lapsi itkeä ja sai todellisen hermokohtauksen.
»'Minä en tahdo olla kuningas, minä en tahdo hallita', huusi hän, 'valitkaa orpanani Stanislaus minun sijalleni'. Myöhemmin olen usein muistanut tämän tapahtuman nähdessäni Kristianin silmissä saman pelokkaan ja ahdistuneen ilmeen, joka hänellä tuona samaisena aamuna oli, jolloin hän todellisen ahdistuksen vallassa puristi pallonuijansa vartta ikäänkuin olisi hän peljännyt, että hänet saatetaan valtaistuinsaliin, ja huusi: 'Minäpä en tahdo olla kuningas'.»
Tämä pieni tarina selitti koko Kristian II:n luonteen. Mikään ilkeä mies ei hän tietysti ollut, vaan lapsekas mies, joka liian nuorena oli joutunut naimisiin ja jolla muuten oli voimakkaat intohimot ja perinnölliset viat. Se elämä, jota hän eli viettäen yönsä klubilla, juhlaillallisilla ja naikkosten seurassa, on eräissä piireissä aviomiesten tavallista menoa. Mutta Kristianin suhteen oli kaikki sitä raskauttavampaa, kun hänen olisi ollut ylläpidettävä kuninkaan arvokkaisuutta, jota hän ei voinut tehdä, sillä siihen edesvastaukselliseen asemaan puuttui häneltä tarpeellista voimaa; seuraus oli, että maanpako saattoi hänet vähitellen rappiolle. Voimakkaammatkaan luonteet kuin mitä hänen oli eivät usein jaksa kantaa elämäntapojen täydellistä äkkimuutosta, alinomaista epävarmuutta, mielettömiä toiveita ja tuskia sekä hermostuttavaa odotusta. Maanpaolla on horroksensa samoin kuin merellä tyynensä: se heikontaa ja uuvuttaa. Se on jonkunlaista ylimenon tilaa. Pitkällisten merimatkojen ikävyyttä ei voi vastustaa muuten kuin järjestetyllä työllä ja säännöllisillä lukutunneilla. Mutta millaisella työllä voi aikansa kuluttaa kuningas, joka on menettänyt alamaisensa, ministerinsä ja neuvostonsa, jolla ei enää ole mitään päätettäviä ja allekirjoitettavia asioita ja joka lisäksi on liian älykäs ja epäilevä tyytyäksensä näiden tehtävien valheelliseen apinoimiseen samoin kuin hän myöskin voi olla liian oppimaton kuluttaaksensa aikansa jollakin henkisellä ahkeroimisella? Maanpako, joka voidaan verrata mereen, voi siten muodostua myöskin haaksirikoksi, joka viskaa etuoikeutetut ensi luokan matkustajat sekaisin toisten kannella ja tähtitaivaan alla matkustavaisten ihmisten kanssa. Siihen tarvitaan ylväs kunniantunto ja oikea kuninkaan mielenlaatu, ettei maanpakoon tuomittu hallitsija tuttavallisemman ja alentavan sekasorron aikana tee itseänsä syypääksi tekoihin, joita hänen myöhemmin täytyy punastua tai katua, vaan pysyy mieleltänsä kuninkaana puutteissansa, hädässänsä ja sanoisimmeko niissä lokaisemmissa sieluntiloissa, jotka tässä kurjassa ihmiskunnassa sekoittavat ja hämmentävät yhteiskunnallista luokitusta.