Se rappeutumuksen »mustalaistila», jota herttua de Rosen suurilla uhkauksilla oli niin kauvan jaksanut vastustaa tämän maanpaon aikana, alkoi nyt olla Illyrian kuningasperheen ovella. Kuningas oli pakotettu turvautumaan kaikellaisiin keinoihin hankkiaksensa rahaa »mässäykseensä». Hän alkoi kirjoittaa personallisia velkakirjoja kuin rikkaan perheen perillinen pitäen tätä tapaa, jossa J. Tom Lewis oli hänelle avulias, yhtä yksinkertaisena, jopa mukavampanakin kuin »käsikassastamme maksettavia määräyksiä», jotka hän ennen osoitti hovinsa talous- ja sotilasasian ministerille. Kun nämä velkasitoumukset lankesivat maksettaviksi ja kasvoivat nopeasti useiden uudistusten kautta, keksi Tom Lewis rahattomuudessansa tuon kauniin kunniamerkkien kauppaamisen, koska alamaisia ja sivililistaa puuttuvalla kuninkaalla ei juuri muitakaan apukeinoja ollut.
Niinkuin muukin alempi karja tuli Illyrian poloinen jalopeura nyt silvotuksi ja neliömuotoisiksi kappaleiksi hakatuksi, huutokaupassa tai teurastuspöydällä myydyksi harjoinensa ja risoinensa, kylkinensä ja käpälinensä.
Tämä oli vasta alkua tämä. Jouduttuansa kerran J. Tom Lewisin keveään »cabiin» ei kuningas enää hevillä siitä päässyt. Se juuri selvisi Mérautille laskeutuessa alas Boscovitshin luota. Hän oivalsi varsin hyvin, ett'ei häneen ollut luottamista missään suhteessa, vaan oli hän helposti taivutettavissa niinkuin jonkun kiihkon riivaamat ihmiset aina ovat. Itse hän taas oli liian vastatullut ja outo mies talossa voidaksensa millään lailla vaikuttaa Kristianin tekoihin. Entä jos hän kääntyisi vanhan Rosenin puoleen? Mutta jo ensimäisen viittauksen johdosta heitti tämä häneen sellaisen silmäyksen kuin olisi hän loukannut uskonnonpyhyyttä. Olkoonpa kuningas vajonnut kuinka syvälle tahansa, pysyi tämä hänen silmissänsä aina kuninkaana. Munkin — isä Alphéen — puolelta ei myöskään ollut mitään kannatusta odotettavissa; hänen kalpeat kasvonsa ilmestyivät nyttemmin hovissa ainoastaan pitkien väliaikojen jälkeen … hieman ennen tai jälkeen jonkun matkan … ja aina entistänsä ahavoittuneempina ja laihempina…
Entä kuningatar? Jo muutamia kuukausia oli hän aina ollut kovin surullisen ja kuumeisen näköinen, ja aina oli hänen kaunis otsansa huolten pilvissä, kun hän saapui oppitunneille, joita hän enää kuunteli vain hajamielisenä, mietteisiinsä vajonneena ja käsi hervottomana työnsä yli riippuen. Oudot, vakavat ajatukset vaivasivat häntä, rahahuolet ja nöyryytys olla varoja vailla eikä voida millään täyttää alhaalta häntä kohti kohotettuja, anovia käsiä. Tarvitsevaiset ja hankkijat, heidän kumppalinsa maanpaossa ja onnettomuudessa, pitivät heitä yhäti hallitsijoina, vaikka heillä ei mitään oikeuksia enää ollut. Kaikki ne, jotka onnellisempina aikoina olivat tottuneet tulemaan anojina »hoviin», odottivat nyttemmin tuntikausia etuhuoneissa mennäksensä vihdoin tiehensä väsyneinä odotukseen ja muristen tyytymättömiä sanoja, joiden sisällyksen kuningatar kuulemattakin arvasi, sillä nämä poloiset olivat jo kolmannen kerran täällä.
Tosin koetti hän toden teolla saada järjestystä talon uuteen elämän menoon, mutta onnettomuudeksi oli rahoja huonosti sijoitettu ja arvopaperit olivat laskeutuneet. Täytyi odottaa tai menettää kaikki. Poloinen kuningatar luuli jo tunteneensa kaikki maailman kärsimykset, mutta vielä ei hän tiennyt niistä personallisuutta kuolettavista ahdistuksista, joilla jokapäiväinen ja ankara arkielämä voi ihmistä kiusata ja haavoittaa. Olipa öitä kuukausien lopulla, jolloin hän väristen valvoi ja mietti talousasioita kuin mikäkin kauppahuoneen päämies. Kun palvelijat joskus eivät olleet saaneet palkkojansa ja jotakin käskyä ei heti paikalla täytetty, oli hän jo huomaavinansa heidän silmissänsä röyhkeämmän katseen tai tyytymättömyyden ilmeen. Vihdoin sai hän tutustua velkautumiseen, vähitellen hätyyttäviin ja hävyttömiksi käypiin velkojiin, jotka rynnistävät korkeimpia ja parhaimminkin kullattuja ovia vastaan.
Vakavana ja mykkänä vakoili vanha herttua kaikkia kuningattarensa tuskia pyörien hänen ympärillänsä aivan kuin olisi hän tahtonut sanoa: »olenhan minä käytettävänänne». Mutta hän oli vakavasti päättänyt käyttää kaikki muut mahdollisuudet ennenkuin suostuisi peruuttamaan sanansa ja kääntymään miehen puoleen, jonka hän oli masentanut niin ylpeällä läksytyksellä.
Eräänä iltana valvoi hoviseura suuressa salongissa; aika kului kovin yksitoikkoisesti ja kuningas oli tietysti poissa, kuten tavallisesti. Pelipöytä järjestettiin, hopeaiset kynttiläjalat asetettiin pöydälle ja niin alettiin whistipeli, jota seurue oli ruvennut kutsumaan »kuningattaren peliksi»: herttua vastapäätä kuningatarta ja rva Eleonore vastapäätä Boscovitshia. Ruhtinatar istui pianon ääressä soitellen hiljaa muutamia »illyrialaisia kaikuja», joita kuningatar ei koskaan erityisesti halunnut kuulla; pienimmänkin suosionosoituksen johdosta oli ruhtinatar valmis muuttamaan soittonsa sotalauluiksi ja suorittamaan ne kaikella taidollansa. Nämä muistutukset kotimaasta, jotka nostivat pelaajain kasvoille kyyneleisen hymyn ja sankarillisen ilmeen, olivat muuten ainoat »soraäänet», jotka häiritsivät maanpakoon alistuneiden totuttuja tapoja tässä majesteettien rikkaalta näyttävässä, vaikka porvarillisessa salongissa.
Kello löi kymmenen.
Tavallisesti nousi kuningatar tällä hetkellä aina ylös ja hävisi huoneistoonsa antaen näin muillekin lähtömerkin; nyt katseli hän hajamielisenä ympärillensä sanoen:
»Te voitte jo poistua levolle. Minun pitäisi työskennellä hiukan teidän kanssanne, hra Méraut.»