Elysée, joka oli selaillut ja lukenut erästä lentokirjasta uunin luona, sulki kumartaen kirjasensa ja hävisi heti lukuhuoneeseen noutaaksensa kynän, mustetta ja paperia.
Hänen palatessansa takaisin istui kuningatar jo yksin kuunnellen, kuinka vaunut poistuivat pihalta, suuri portti suljettiin ja palatsin käytävissä ja portaissa juostiin ylös ja alas niinkuin suuressa hotellissa aina ennen maatapanoa tehdään. Vihdoin hiljeni hälinä; kahden lieun pituinen metsä oli myöskin tuulen vaimentuessa vaiennut, mutta sen verran lehdet kuitenkin ääntä pitivät, ettei Pariisin kaukaista humua juuri kuulunut. Tuo tyhjä salonki, joka vielä oli täydellisesti valaistu, näytti autiossa rauhallisuudessansa olevan kuin valmistettu murhenäytelmällistä kohtausta varten. Kuningatar istui pöydän ääressä käsivarassa ja sanoi lykäten luotansa Mérautin tuomat kirjoitusvehkeet:
»Ei, ei… Ei minulla ole mitään kirjoitettavaa tänä iltana … se oli vain tekosyy… Istuutukaa, niin voimme sen sijaan jutella…»
Sitten lisäsi hän hiljempaa:
»Minulla olisi jotakin kysyttävää teiltä…»
Kuningattaren näytti olevan sangen vaikea saada sanottavaansa sanotuksi, sillä hetkisen aikaa istui hän suu ja silmät puoleksi suljettuina kokoillen ajatuksiansa kovin vanhentuneen ja surullisen näköisenä, jommoisena Elysée oli nähnyt hänet toisinaan; hänen mielestänsä oli kuningatar silloin entistänsä kauniimpi, kun hänen puhdaspiirteisillä kasvoillansa kuvastuivat kaikki uhraukset, kieltäymykset ja hallitsijattaren sekä naisen jaloimmat tunteet. Tällaisena herätti hän Mérautissa vallan uskonnollisen kunnioituksen… Kooten kaiken rohkeutensa kysyi Frédérique vihdoin hiljaa, arasti ja verkkaan lausutuin sanoin kuin pelonalaisin askelin hiipivä poloinen, tiesikö Méraut ehkä jonkun sellaisen paikan Pariisissa … sellaisen laitoksen, jossa rahoja voi lainata panttia vastaan…
Olipa sekin kysymys vanhalle ylioppilaalle, joka tunsi kaikki suurkaupungin panttilaitokset ja oli niitä käyttänyt ainakin parikymmentä vuotta hätäapunansa! Sinnehän hän aina oli vienyt kesävaatteensa talven ajaksi ja talvivaatteensa kesän ajaksi! Josko hän siis tunsi »le clou» ja »ma tante» nimiset panttilainauskonttorit? Kun hänelle äkkiä johtui mieleen nämä nuoruuden muistot ja sen aikuiset nimitykset, täytyi hänen hymyillä kuningattarelle vastaukseksi. Koettaen varmistaa ääntänsä jatkoi tämä edelleen:
»Haluaisin näet jättää teidän tehtäväksenne viedä sinne jotakin … esim. jalokiviä… Sattuu näet joskus vaikeitakin hetkiä ja…»
Samalla loi hän ylös ihanat silmänsä, joissa heijastui rauhallisen, yliluonnollisen surumielisyyden syvä kuilu.
Voi, kuinka paljon nöyryytettyä suuruutta tämä kuninkaallinen kurjuus näytti sisältävän! Oliko se ensinkään mahdollista?…