Méraut nyökkäsi päällänsä merkiksi siitä, että hän oli heti paikalla valmis täyttämään kuningattaren toivomuksen.
Jos hän olisi yrittänyt sanoa sanankaan, olisi hänen täytynyt itkeä, ja jos hän olisi hiukankaan liikahtanut, olisi hänen täytynyt heittäytyä tuon ylhäisen ja huolestuneen naisen jalkoihin. Pian heltyi hänen ihailunsa sentään jo sääliksi. Kuningatar näytti hänestä nyt menettäneen hieman suuruudestansa vaipuessansa tavallisten elämänhuolien tasalle; tuntui kuin olisi hänen surullisessa tunnustuksessansa ollut jotakin »joutolaismaista», mikä näytti olevan lankeemuksen alkua ja toi hänet Elyséetä lähemmäksi.
Äkkiä nousi kuningatar ylös ja meni noutamaan vuorikristallisessa laatikossa säilytettyä vanhaa ja unohduksiin joutunutta kruunua, jonka hän laski pöydälle kuin ainakin kaikkialle säteilevän kalliin koristeen.
Elysée vavahti… Kruunu?
»Niin, kruunu», sanoi kuningatar, »kuusisataa vuotta ovat Illyrian kuningassuvun jäsenet sitä kantaneet… Kuninkaita on kaatunut ja paljo ylimysten verta vuotanut tuota kruunua puolustaessa… Nyt täytyy sen pelastaa meidät taloushädästä. Muita kalleuksia meillä ei enää ole…»
Se oli erittäin kaunis, suljettu kruunu, taottu vanhasta kullasta; ulkopuolelta jalokivillä koristetusta vanteestä lähti päälaelle kaartuva ristikko, jonka sulki tulipunainen, silkkinen kalotti. Vanteessa ja hiipassa nähtiin jäljennettyjä kultaisia apilanlehtiä, joiden keskessä — samoin kuin näitä kannattavissa, läpipistellyissä kultareunoissa — loisti kaikenlaatuisia tunnettuja jalokiviä: kuulakan sinisiä safireja, himmeänsinisiä turkoseja, aamunkoitonvärisiä topaseja, tulipunaisia itämaisia rubineja, lehtysille pirskotettujen kastehelmien lailla hohtavia smaragdeja, kabbalistisia opaleja ja vaaleampia iris-helmiä. Mutta näitä kirkkaammin loistivat kaikkialle siroitellut timantit heijastaen särmissänsä tuhansia eri vivahduksia kuin säteilevä pöly päivän paisteessa melkein lieventäen tämän vuossataisen kruunun loistoa, joka hohti kuin kullatun hopealampun lempeä valo pyhätön perältä.
Vapisevalla sormellansa kosketti kuningatar sitä sieltä täältä:
»Siitä pitäisi irroittaa joitakuita jalokiviä … ainakin suurimmat…»
»Mutta millä?»
Molemmat puhuivat hiljaisella äänellä kuin pahantekijät. Vaan kun salongissa ei näkynyt mitään sopivaa työesinettä, sanoi kuningatar: