»Valaiskaa minulle tietä…»
He menivät sitten lasiverannalle, missä Elyséen kantaman lampun satumaiset varjot häilyivät ja pitkä, häipyvä valojuova viskausi öiseen viheriöitsevään puutarhaan.
»Ei … ei, ei saksilla», kuiskasi kuningatar nähdessänsa Elyséen aikovan hänen ompelukorinsa luo… »Ne eivät kestä … niillä olen jo koettanut sitä tehdä.»
Vihdoin keksivät he erään hieno-oksaisen, kuutamon huolittaman granatipuun ruukun luona pienehköt puutarhasaksit, joiden kanssa he palasivat salonkiin. Kuningatar osoitti erästä tavattoman suurta, soikeamuotoista safiria, jota Elysée ryhtyi saksien kärjellä irroittamaan. Mutta juotos oli hyvää ja vankkaa työtä, niin että se piti puolensa: rautasaksit eivät siihen pystyneet. Sitä paitse ei Elyséen käsikään ollut kyllin voimakas eikä varma, sillä koko ajan pelkäsi hän vahingoittavansa itse kiveä ja turmelevansa kultaisen kehyksen, jossa näkyi selvät jäljet edellisestä yrityksestä. Lopuksi kärsi hänen kuningasmielisyytensä siitä, että hänen näin täytyi turmella kuninkaallista kruunua. Hänen tunteensa nousi tätä tekoa vastaan: kruunuhan ihan vapisi, teki vastarintaa ja puolustausi!…
»Minä en voi … minä en voi», huokasi hän pyyhkien hikeä otsaltansa.
Mutta kuningatar penäsi vastaan:
»Se täytyy saada irti…»
»Niin, mutta sen huomaa jokainen…»
Kuningatar hymyili ivallisesti:
»Huomaa! Eihän sitä kukaan viitsi katsellakaan! Kuka sitä muistaisi ja kuka muu siitä edes välittäisi paitsi ehkä minä?…»