Elysée kävi jälleen työhön käsiksi; pää kumarruksissa, pitkät suortuvat silmille valahtaneina ja kalpeana puristi hän kuninkaallista kruunua polviensa välissä naarmuten ja murrellen sitä voimainsa takaa, sillä välin kun kuningatar, lamppua pitäen, tarkasti hänen yritystänsä kylmänä kuin nuo kivet, jotka välkkyivät pöydällä kultamurujen keskellä säilyttäen eheytensä ja loistonsa tuon väkivallan uhallakin.
Koko seuraavan aamupäivän viipyi Elysée ulkona kaupungilla. Vasta kun aamiaiselle jo oli soitettu, saapui hän liikutetun näköisenä ja istahti hämmentyneenä pöytään voimatta ensinkään ottaa osaa keskusteluun, jonka sielu ja sisällys hän muuten aina oli. Tämä hänen mielentilansa siirtyi kuningattareenkin, vaikka tämä muuten istuikin hymyilevänä ja säilytti kirkkaan kontra-altoäänensä.
Vielä aterian päätyttyä istuivat he kotvan aikaa voimatta lähestyä toisiansa ja keskustella vapaasti toistensa kanssa, kun sovinnaisuus ja talon tavalliset hovitavat, joita seuranainen rva de Silvis epäilevin silmin aina tarkkasi, olivat säntillensä noudatettavat. Vihdoin piti oppitunnin alkaman. Sillä välin kun pikku prinssi valmistausi tuntiansa varten noutaen kirjansa, kysyi kuningatar:
»Mikä teidän on?… Tapahtuuko minulle jälleen joku ikävyys?…»
»Oi, armollinen rouva, kaikki jalokivet olivat vääriä.»
»Vääriä?»
»Niin, mutta erittäin huolellisesti jäljiteltyjä… Kuinka on se mahdollista?… Miten ja milloin on se tapahtunut?… Ja kuka sen on tehnyt?… Talossa on siis joku pahantekijä vai?»
Kuningatar kalpeni hirmuisesti kuullessansa sanan pahantekijä.
Hammasta purren ja vihan sekä epätoivon välähdys silmissänsä sanoi hän sitten äkkiä:
»Niin, se on totta. Täällä on eräs rikoksellinen. Me tunnemme hänet kumpikin vallan hyvin.»