Kuumeellisella liikkeellä tarttui hän samassa Mérautin käteen ikäänkuin vahvistaaksensa salaisen sopimuksen, josta muut eivät tietäisi mitään:
»Mutta emmehän me koskaan häntä ilmianna … emmehän?»
»Emme ikinä», sanoi Elysée kääntäen kasvonsa pois, sillä he olivat jo ymmärtäneet toisensa.
VII.
Kansanhuveissa.
Oli toukokuun ensimäisen sunnuntain iltapäivä, niin ihana ja valoisa kuin tavallisesti on vasta kuukautta myöhemmin. Ilma tuntui niin lämpimältä, että kuningatar Frédérique, pikku prinssi ja hänen opettajansa Méraut ajelivat avonaisissa vaunuissa ympäri St. Mandén metsää. Kevään ensimäiset lempeät tuulahdukset, jotka humisivat uudesta-verhoutuneissa puissa, lämmittivät kuningattaren sydäntä ja nostivat eloisat ruusut hänen kasvoillensa, joita hän sinisellä, silkkisellä päivänvarjostimella päivältä suojeli. Hän tunsi itsensä onnelliseksi ilman mitään syytä ja unhotti tämän yleisen lempeyden keskessä joksikin aikaa kärsimyksensä kovina päivinä; nojautuen raskaiden vaunujen nurkkaan piteli hän lasta vierellänsä ja antautui turvallisesti tuttavalliseen, jopa ystävälliseen keskusteluun vastapäätä istuvan Elysée Mérautin kanssa.
»Omituista», sanoi hän, »mutta minusta tuntuu siltä kuin olisimme me nähneet toisemme jo ennen kuin tulimme tuttaviksi. Äänenne ja kasvonne herättivät minussa hetipaikalla muiston jostakin näkemästä… Mutta missä olemme me toisemme nähneet ensimäisen kerran?»
Pikku Zara oli muistavinansa sen varsin hyin, missä se tapahtui. Se oli siellä luostarissa … siinä maanalaisessa kirkossa, jossa hän oli niin kovin peljästynyt nähdessänsä hra Mérautin. Eikä tämä taikauskoinen pelko ollut vieläkään aivan hävinnyt, se näkyi siitä arkailevasta ja vienosta katseesta, millä lapsi vilkasi opettajaansa… Mutta ei, ei se ollut ensimäinen kerta! Jo ennen joulua oli kuningatar ihan varmasti hänet nähnyt.
»Ell'ei se ehkä ole ollut jossakin toisessa, edellisessä elämässä», lisäsi hän melkein vakavasti.
Elysée nauroi.