»Teidän majesteettinne on todellakin oikeassa. Te olette ehkä suvainnut huomata minut, ei juuri toisessa maailmassa, vaan täällä pahassa Pariisissamme … ja juuri samana päivänä, jolloin te tänne saavuitte. Kapusin näet Tuileriesin portin korkealle jalustalle … vastapäätä Hôtel des Pyramidesia ja ja…»
»Juuri niin … ja siitä huusitte te: eläköön kuningas! Nyt minä muistan… Te se siis olitte. Oi, kuinka se huvittaa minua… Te siis olitte ensimäinen, joka toivotitte meidät tervetulleiksi… Jospa te tietäisitte, kuinka hyvästi tuo huutonne minuun silloin vaikutti…»
»Entäpäs minuun sitten!» naurahti Méraut. »Siitä oli niin kauvan aikaa kulunut, kun olin saanut tilaisuutta huutaa: eläköön kuningas!… Niin, siitä oli niin kauvan kulunut, että se ihan pyöri huulillani… Se on näet perhemuisto, joka liittyy kaikkiin lapsuuteni ja nuoruuteni iloihin, kotitunteisiini ja uskonoppeihini. Tuo huuto suo minulle aina — sivumennen sanoen — eteläranskalaisen ääntämistapani ja isävainajani äänen ja liikkeet; se tuo aina silmiini saman innostuksen, jonka niin usein isässäni huomasin… Miespoloisessa oli se näet vallan vaistomaista tai, sanalla sanoen, se oli hänen uskontonsa. — Kuljeskellessansa eräänä päivänä — palausmatkalla Frohsdorfista — ympäri Pariisia sattui hän olemaan Carrousel-torilla, Tuileriespalatsin muurien sisällä, kun kuningas Louis Philippe lähti ajelemaan. Väkeä oli keräytynyt odottamaan lähtöhetkeä ja kapuellut portinpieliin, vaikka kansa muuten oli välinpitämätön ja melkeinpä vihamielinen, niinkuin se hänen hallituskautensa lopulla jo alkoi olla. Kuultuansa, että kuningas piakkoin aikoi ulos, pujottelihe hän toisia pois tieltä tyrkkimällä väkijoukon ensi riviin nähdäksensä ja tarkastellaksensa läheltä ja voidaksensa ylenkatseella loukata ryöväriä ja konnaa, joka oli varastanut laillisesti toiselle kuuluvan kruunun… Äkkiä astui kuningas Louis Philippe ulos, käveli jalkaisin tyhjän pihan poikki raskaan kuolemanhiljaisuuden vallitessa, joka näytti musertavan koko palatsin ja jonka aikana isäni jo oli kuulevinansa selvästi kapinallisten lataavan pyssyjä ja lautojen rasahtelevan vialle valtaistuimen alla… Louis Philippe oli jo silloin vanha ja ulkomuodoltansa porvarillinen mies, joka lyhvin askelin astua töpösteli sateenvarjo kädessä porttia kohti. Ei mitään kuninkaallista eikä ylhäistä koko miehessä! Mutta tuota porvarillista hänessä ei isäni nähnyt, vaan oli sen sijaan huomaavinansa, että hallitsijan pyhää persoonaa ei kohdeltu kyllin kunnioittavasti tämän astuessa ulos Ranskan kunniakkaasta kuninkaallisesta linnasta, vaan näytti tuo hiljaisuus päinvastoin tietävän kansan vihamielisyyttä, jonka vuoksi kuningasmielinen tunne sai hänessä vallan: unhottaen äskeiset aikeensa, paljasti hän päänsä ja huusi liikutettuna: eläköön kuningas! niin voimakkaasti ja vakavassa tarkoituksessa, että vanhus tunsi itsensä liikutetuksi ja katsahti häneen varsin kiitollisena.»
»Niin olisi minunkin pitänyt kiittää teitä», sanoi kuningatar ja siinä katseessa, jolla hän nyt Mérautia tarkasti, oli todellakin niin liikutettu kiitollisuuden ilme, että Elysée tunsi veren pakenevan poskiltansa. Samalla hetkellä lausui kuningatar, jonka ajatukset näyttivät yhäti kiintyneiltä Mérautin äskeiseen kertomukseen:
»Isänne ei kuitenkaan ollut aatelismies?»
»Ei suinkaan … päinvastoin niin halpasukuinen ja pikkuporvarillinen kuin suinkin … kankuri vain.»
»Sepä omituista», sanoi kuningatar ajatuksissansa.
Kun Méraut taas vastasi nokkelalla tavallansa, alkoi heidän alituinen väittelynsä uudelleen. Kuningatar ei rakastanut eikä ymmärtänyt kansaa, jota kohtaan hän tunsi jonkunlaista fyysillistä kauhua. Rahvas oli hänen mielestänsä raakaa ja törkeää sekä iloitessansa että kostaessansa. Kruunausjuhlansa ja kuherruskuukautensakin aikana oli hän peljännyt noita tuhansia käsiä, jotka huitoivat hänelle suosiota ja kuitenkin ikäänkuin uhkasivat häntä vankeudella. Eikä kansakaan ollut koskaan häntä ymmärtänyt. Armon- ja suosionosoituksia sekä lahjoja oli hän kyllä jaellut, mutta ne eivät mitään kansassa vaikuttaneet, vaikka syynä ei suinkaan ollut maanlaadun kovuus ja kylvösiementen hedelmättömyys.
Niiden satujen ja tarinoiden joukossa, joilla rva de Silvis pikku prinssin mielikuvitusta kiusasi, oli eräs kertomus nuoresta syrialaisesta tytöstä, joka naitettiin — jalopeuralle ja joka hirmuisesti pelkäsi hurjaa puolisoansa, tämän kiljuntaa ja rajua tapaa ravistella harjaansa. Ja kuitenkin oli tämä jalopeura sangen kohtelias ja hellä rakkaudessansa nuorta tyttöä eli vaimoansa kohtaan; niinpä toi se hänelle mitä harvinaisimpia saaliita ja parhainta mettä, valvoen vartijana hänen nukkuessansa, joksi aikaa se pakotti meren, metsän ja eläinkunnan vaikenemaan. Mutta se ei auttanut! Hän säilytti sittenkin vastenmielisyytensä ja loukkaavan pelkonsa jalopeuraa kohtaan, kunnes tämä suuttui ja kiljasi hänelle kauhealla äänellä: »mene sitten tiehesi!» avaten kitansa ja ravistaen harjaansa ikäänkuin aikoisi se nielaista hänet sen sijaan että hänelle suotiin vapaus mennä tiehensä.
Tämä tarina muistutti hieman Frédériquen suhdetta kansaan. Turhaan oli Elysée, heti hänen läheisyyteensä tultuansa, koettanut opettaa häntä ymmärtämään sitä hyväntahtoisuutta, ritarillista alttiutta ja — ehkä vähän sivistymätöntä — hienotunteisuutta, jota kansa niin usein oli kiljumisellansa osoittanut ennen kuin se todellakin ilmaisi sillä ankaran suuttumuksensa… Oi, jospa kuninkaat vain olisivat tahtoneet… Niin, jospa he vain olisivat osoittautuneet vähemmän epäileviksi!