Kun Frédérique epäuskoisena pyöritteli päivänvarjoansa, jatkoi Méraut:
»Niin, minä tiedän kyllä teidän pelkäävän kansaa… Te ette sitä rakasta tai oikeammin te ette sitä tunne… Mutta suvaitkoon teidän majesteettinne silmäillä ympärillensä ja luoda katseensa noiden puiden juurelle tai noille puistokäytäville… Siellä käyskentelevät ja huvittelevat Pariisin 'peloittavimman' etukaupungin asukkaat, joista vallankumoukset juuri saavat alkunsa, kun nämä lähtevät katukivityksiä suluiksi rakentamaan. Ja kuinka vaatimattomilta, hyväluontoisilta, luonnollisilta ja naiveilta nuo kaikki sentään näyttävät!… Ja kuinka he täydestä sydämestänsä nauttivat lepopäivästä ja auringon paisteesta!…»
Suurelta puistotieltä, jota vaunut nyt aivan verkallensa vierivät, voi todellakin nähdä lukemattomia aamiaiselle ryhmittyneitä seurueita ohutlehtisten pensaiden alla, missä kevään ensimäiset villit hyasintit sinipunervina heloittivat. Sinne tänne siroitellut lautaset loistivat valkeina täplinä viheriöitsevällä nurmikolla avattujen kansiniekkain eväskorien vieressä, ja paksut, täytetyt viinilasit hohtivat punaisina pionikukkaisina vihreiden taimien hentojen lehtien välistä. Puitten oksilla taas riippui erivärisiä saaleja ja puseroita ja kaikkialla vilkkui naisia liiveissänsä ja miehiä paitahihaisillansa; missä luettiin, missä levättiin, missä istuttiin puunrunkoon nojautuneena ja ahkeroitiin ompeluksen ääressä j.n.e. Avonaisilla paikoilla taas vilisi iloisia, kirjavia, huokeahintaisia pukuja: täällä oltiin pallosilla, tuolla leikittiin sokkosilla ja tuossa pistettiin äkkiä katrilliksi pensaston ta'a kätkeytyneen ja näkymättömän orkesterin soiton mukaan. Ruokakuntain ja huvittelevain aikaisten ihmisten välillä taas juoksenteli lukuisia lapsiparvia siirtyen toisen perheen luota toisen luo, tepastellen, huudellen ja meluten niin että koko kajava metsä visersi kuin tuhansien pääskyisten livertäessä, joiden nopeita liikkeitä heidän alinomainen oikullinen juoksentelunsa ja puihin kiipeilynsä muistuttikin. Ollen täydellinen vastakohta siistitylle, hoidetulle ja pienillä aitauksilla suljetulle Boulognen metsälle näytti Vincennesin metsä vapaine puistoteinensä, vihreine, tallattuine ruohokenttinensä, taipuisine ja kestävine puuistutuksinensa olevan aiottukin juhlivan kansan temmellyspaikaksi; muuten oli itse luontokin täällä ikäänkuin eloisampi ja lauhkeampi. Puistotien mutkassa lehahti äkkiä raittiimpi ilma ajajia vastaan ja välkähti heihin päivän heijastus lammen pinnalta, jonka pengertyneiltä rantaäyräiltä metsä oli pois raivattu; pikku prinssi ihan huudahti ihastuksesta. Maisema olikin ihana katsoa! Vaikutus oli melkein sama, minkä saamme, kun bretagnelaisen kylän kivitöllien välitse luikertelevia kapeita ja sotkuisia katuja kierreltyämme saavumme viimeiselle solakadulle ja äkkiä näemme aavan meren vallan edessämme. Kaikkialla näkyi risteileviä liputettuja venheitä, joissa reippaat, sini- ja punapukuiset soutajat välkyttivät hopealta hohtavia airojansa pirskoittaen ilmaan tuhansia kimaltelevia vesipisaroita. Kaakattavia ankkoja souteli pitkissä jonoissa ulos järvelle, jota vastoin juhlallisemmat ja hiljaisemmat joutsenet purjehtivat myötätuulessa rantoja pitkin keveät siivet hajallansa. Järven toiseen päähän, vihertävän saaren suojaan oli soittokunta asettunut kajahuttaen ilmaan iloisia säveliä, joille järven pinta sai olla kaikupohjana.
Yli kaiken tämän väikkyi iloisen epäjärjestyksen leima, tuulen ja laineiden virkeä leikki, hulmuavien lippujen lepatus, venemiesten huudahdukset, iloiset ryhmät siellä täällä mäkirinteillä, sikin sokin juoksentelevat lapsiparvet, hyörinä ja pyörinä kahden, rinnakkain melkeinpä veden päälle rakennetun vähäisen ravintolan ympärille, joiden siltapalkit alinomaa lonkkuivat kävelijäin jalkojen alla.
Parempia ajopelejä ei näkynyt ainoatakaan; joskus ajoi kuitenkin joku ajuri ohitse sulhaisparin kanssa, joksi sen voi päättää miehen uudesta juhlatakista ja naisen kirkasvärisestä saalista; myöskin sattui, että jotkut noista välkkyvillä kylteillä varustetuista liikevaunuista, jotka viikon kuluessa ajelevat pitkin Pariisin katuja kuljetellen tavaramakasinein lähetyksiä, eksyivät tänne lihavien, kukitettujen ja hattupäisten muijien kanssa, jotka ylevällä säälillä katselivat jalkaisin tallustelevia väkiryhmiä. Mutta enin näkyi täällä noita pieniä lastenvaunuja, jotka ovat naineen työmiesperheen ensimäinen ylellisyystavara, noita kuljetettavia kehtoja, joissa sieviin myssyihin puetut, pienet lasten päät häilyivät onnellisina hymyillen ja »nukkumattia» turhaan odotellessansa avosilmin tähystellen puitten oksien välistä vilkkuvaa sinitaivasta.
Kaikkien näiden pikkuporvarien ohitse eivät Illyrian vaakunalla koristetut komeat vaunut valjakkoinensa ja livreeajurinensa voineet päästä herättämättä jonkun verran hämmästystä; kuningatar ei näet muuten koskaan ajanut tätä tietä sunnuntaisin. Ihmiset tyrkkivät toisiansa kyynärpäällä ja kun vaunujen kolina alkoi kuulua kävelijäin takana vetäytyivät nämä sivulle hiljaisina ja pyhävaatteistansa vaivautuneina katsellaksensa kuitenkin ohiajavien jälkeen, jolloin myöskin kuului ihastuksen ja ihailun huudahduksia kuningattaren ylevästä kauneudesta ja pikku Zaran ylimyksellisestä ulkomuodosta; joskus tapahtui myöskin, että joku pikku veitikka rohkaisi itsensä ja astui vaunujen luo huudahtaen kuningattarelle: »hyvää päivää, rouva!» Oliko se Elyséen äskeisten sanojen, ihanan ilman vaiko ehkä vapaan ja kirkkaan näköpiirin vaikutusta, jota tehtaiden savupilvet eivät tänään sumentaneet, vai olisiko ohikulkijain ystävällisesti hymyilevät kasvot sen tehneet? Kuningatar tunsi kuin tunsikin jonkunlaista myötätuntoisuutta tätä pyhäistä liikuttavan siististi pukeutunutta työkansaa kohtaan, jonka käytös sentään todisti työn alinomaista ankaruutta ja lepohetkien harvinaisuutta. Pikku Zara taas ei ottanut pysyäksensä paikoillansa, vaan tömisteli jaloillansa vaunujen pohjaa ja vapisi halusta saada hypätä alas, pehtaroida ruohikossa toisten kanssa ja soudella venheessä vesillä.
Vaunut saapuivat nyt vähemmän mieluisille teille, joiden varsille asettuneet sunnuntaiviettäjät lueskelivat, loikoivat penkeillä tai kävelivät hellinä pariskuntina metsänlaiteita. Maisema oli täällä varjoisampi ja saiaperäisempi, raittiit lähdesuonet pulppusivat ja todellisia metsätuoksuja tuulahteli vastaan. Lintuset visertelivät puiden oksilla. Mutta sikäli kuin vaunut loittonivat järven luota, jonka ympärillä melu oli suurin, alkoi toiselta juhlakentältä kuulua selvä hälinä: pyssyjen pauketta, rumpujen ja tamburinien pärinää, trumpettien ääntä ja kellojen soittoa kuului suuren melun seasta, joka nousi taivaalle kuin mahtava humupilvi. Kuulusti kuin olisi joku kaupunki ollut ryöstönalainen.
»Mitä se on?… Mitä kummaa tuolta kuuluu?» kysyi pikku prinssi.
»Piparikakkumarkkinat, armollinen herra», vastasi vanha ajuri kääntyen istuimellansa kysyjään päin. Ja kun kuningatar suostui siihen, että ajettaisiin lähemmäs juhlakenttää, jättivät vaunut puiston taaksensa ja poikkesivat pienille katukujille ja vielä keskeneräisille puistokaduille, joiden varsilla kohosi uusia kuusikerroksisia kivimuureja kurjien hökkelien rinnalla taikka oli kuljettava avonaisten navettapihojen ja keittiöpuutarhojen ohitse. Kaikkialla pieniä ulkoravintoloita tynnyripöytinensä ja tuolinensa, hyppylautoinensa ja samanlaisine vihreine keinupylväinensä. Kaikkialla kuhisi kansaa, joukottain sotilaita, tykkiväkeä sotilaslakeissansa ja valkeissa hansikkaissa. Mutta hälinä ei ollut niin äänekästä. Ihmiset kuuntelivat kuljeskelevaa harpunsoittajaa, joka oli saanut luvan asettua ravintolapöytien keskeen ja rämpytti jotakin ariaa Favoritesta tai Trubadurista; pariisilainen kansanmies ihailee näet alakuloista soittoa ja uhraa siihen mielellään roposen huvitusretkellä ollessansa.
Äkkiä vaunut pysähtyivät. Niillä ei näet voinut päästä edemmäs kuin missä n.k. Cours de Vincennes alkaa; tämän leveän huviajokentän laidalla juuri olivat nuo piparikakkumarkkinat, joiden taustana Pariisiin päin kohoavat pölyistä etukaupungin ilmaa vastaan »Valta-istuintorin» molemmat korkeat pylväät. Tämä näky — tavattoman suuri ihmislauma kuljeskellen kaikessa vapaudessansa suurten, kaduiksi ryhmitettyjen markkinakojujen välillä — herätti pikku Zarassa sellaisen uteliaisuuden, ettei kuningatar voinut vastustaa hänen pyytävää katsettansa, vaan suostui laskeutumaan alas vaunuista. Tämä kehoitus muuten niin ylpeän kuningattaren puolelta, että pyhäpäivänä lähdettäisiin jalkaisin tuollaiseen ihmisjoukkoon, hämmästytti Elyséetä siinä määrässä, että hän näytti empivän.