»Vai niin, vai niin», sanoi ukko hymyillen karvaisen naamansa sisästä. Huoneeseen tultua huusi hän palvelijattarelle, joka juuri kiilloitti venetsialaista peiliä, kuivaten ja kihnuttaen sitä yhtä kiiltäväksi kuin hänen kiilloitetun permannon kanssa kilpaileva otsansa oli:
»Mene ulos puutarhaan ja vartioi siellä tavaroita sen aikaa kuin olen täällä sisällä!»
Tämän huusi hän sellaisella äänellä, että Señora heti huomasi, ettei vanhus suinkaan vielä ollut käskyvaltaansa luovuttanut lempi-orjattarellensa.
Isä ja tytär olivat nyt kahden kesken pienessä, porvarillisessa salissa, jonka valkoisilla, irtonaisilla päällyksillä varustetut huonekalut ja pienet, villaiset matot tuolien edessä uuden aikaisen kuosinsa ja siisteytensä vuoksi muodostivat täydellisen vastakohdan romuttuneille, järjestämättömille aarteille vajassa ja työpajassa. Hienot kokit pitävät ainoastaan yksinkertaisista ruokalajeista ja samoin oli tuo vanhojen taide-esineiden ja omituisuuksien älykäs tuntija, ukko Leemans, karttanut sälyttämästä huoneisiinsa mitään vanhanaikaista, menettely, joka selvästi osoitti hänen vain myyvän niitä muille eikä itse vähääkään välittävän kaikista noista kauppatavaroista, joita hän vaihtoi ja valmisteli huolehtimatta siitä, tuliko joku harvinaisuus sellaisen tuntijan haltuun, joka älysi käsitellä sitä sen historiallisen arvon mukaisesti.
Ainoa, mikä täällä muistutti hänen ammattiansa, oli Watteletin maalaama muotokuva, joka esitti ukkoa kaikellaisten romutavarain keskellä. Erittäin näköinen se oli: ainoastaan tukka oli ukolla entistä harmaampi. Muuten oli hän yhä vieläkin sama, minkä muotokuva osoitti hänen silloinkin olleen: laiha ja köyryselkäinen ukko, koiramainen tyyppi, punainen parta ja tukka, joka riippui pitkänä, takkuisena ja niin tuuheana, ettei kasvoista näkynyt paljo muuta kuin alituisesta ihotulehduksesta tulipunaiseksi käynyt, suuri nenä, joka teki hänet juopon näköiseksi, vaikka hän olikin vallan raitis mies.
Muotokuvaa lukuunottamatta oli salissa eräs toinen huomattava esine, nim. uunin reunalla lepäävä, avonainen messukirja. Sitä sai Leemans kiittää monesta onnistuneesta kaupasta; sama messukirja eroitti hänet vanhasta Schwalbachista, muori Esausta ja muista läheisistä, jotka olivat alkaneet juutalaisten korttelista, Ghettosta, sillä ukko Leemans oli kristitty, jopa katolinenkin, vaikka hän oli nainut juutalaisen tytön. Ylhäisten ostajain parissa liikkuessansa oli hänellä kristinuskostansa tosi hyöty. Kreivitär Malletin rukoushuoneessa ja vanhimman nti Sismodos'in kappelissa kuunteli hän usein messua eikä laiminlyönyt koskaan ilmestyä lauvantaisin p. Tuomas Aqvinolaisen tai p. Klotildan kirkkoihin, joissa hänen parhaat ostajansa kävivät; varakkaammista juutalaisista oli taas hänen vaimovainajansa pitänyt huolta. Hänen tapansa esiytyä hurskaan lailla oli vähitellen käynyt hänessä jonkunlaiseksi tarpeeksi, jonka vuoksi hän nyt vanhemmilla päivillänsä harvoin laiminlöi »ravita itseänsä» messullakin, kuten hänen oli tapansa sanoa; sitä paitse oli hän ollut huomaavinansa, että kauppa kävi paremmin niinä päivinä, jolloin hän oli ollut messussa.
»No, mistä on kysymys?» kysyi hän katsellen viekkaasti tytärtänsä.
»Suuresta kauppa-asiasta, pappa!»
Samassa veti hän salkustansa esiin kimpun vekseleitä ja maksu-osoituksia, jotka kaikki Kristian II oli kirjoittanut.
»Kysymys on näiden myymisestä! Ostatko nämä?»