Nähtyänsä käsialan, virnisti ukko naamaansa rypistäen sen niin sykkyrään, että koko kasvot näyttivät häviävän parran ja tukan peittoon. Nyt muistutti hän piikkisikaa, joka kohottaa harjaksensa puolustukseksensa.
»Illyrialaisia arvopapereja!… Ei kiitoksia, nuo laput minä tunnen… Miehesi lienee tullut pähkähulluksi, joka lähettää sinut tänne sellaisissa asioissa… Vai ovat asiat nyt todellakin sellaisiksi kehittyneet!»
Tähän vastaukseen oli Señora valmistunut eikä siitä häiriytynyt rauhassansa.
»Kuulehan nyt, isä», sanoi hän alkaen seikkaperäisesti selittää millaiset olosuhteet nyt olivat; hän antoi tarkan selonteon koko »suuresta kaappaustuumasta», todistaen sanansa sillä numerolla Quernaro-lehteä, jossa esitys Illyrian eduskunnan istunnosta löytyi, ja muutamilla Lebeaun kirjoittamilla kirjeillä, jotka sisälsivät tietoja kuninkaan toimista ja suunnitelmista… Lorun loppu oli nyt se, että kuningas oli korviansa myöten rakastunut erääseen naiseen, jolle hän tahtoi panna kuntoon komean asunnon (Messinan avenuen varrella) kalustuksinensa, tallinensa ja vaunuvajoinensa; sen vuoksi ei hän varmaankaan epäröisi kirjoittaa maksuosoituksia kuinka korkeille summille ja kuinka suurta korkoa vastaan tahansa…
Vähitellen kävi ukko Leemans tarkkaavaksi. Vihdoin alkoi hän itse kysellä lähemmin hankkeesta, jonka viekkaasti keksittyjä yksityisseikkoja hän nyt kaikin puolin pohti.
»Ja milloin arvopaperit lankeisivat?»
»Kolmen kuukauden kuluttua…»
»Asia olisi siis suoritettu kolmen kuukauden kuluttua.»
»Niin kyllä … kolmen kuukauden kuluttua.»
Señora teki samassa käsiliikkeen ikäänkuin olisi hän sitaissut jotakin solmulle ja puristi huulensa varsin päättäviksi.