»Ainoastaan Picherylle, tyttöseni… Voinethan ymmärtää, ett'en minä yksinäni voi niitä hankkia… Ei, se on liian paljo rahaa … aivan liian paljo minun varoilleni…»
»Ja vast'edes saa hän maksaa vielä enemmän», vastasi Señora kylmäverisesti.
Nyt syntyi hetkisen vaiti-olo, jonka kuluessa ukko mietti itseksensä salaten ajatuksensa tuuhean tukkansa alle, jonka häiläytti kasvoillensa.
»No niin», äännähti hän vihdoin, »minä suostun, mutta yhdellä ehdolla: tuo asunto Messinan avenuen varrella tulee tietysti erikoisesti kalustettavaksi … ja siihen tarvittavat kompeet hankin minä.»
Tähän saakka oli koronkiskurilla ollut puhevuoro, mutta nyt näytti kaupustelija karvansa.
Señora ratkesi nauramaan.
»Voi sinua vanha lumppukauppias, voi sinua vanhain rääsyjen kaupustelija!»
Tämän sanoi hän äänellä, joka hyvin soveltui tähän ympäristöön, mutta huonosti hänen omaan pukuunsa ja ryhtiinsä.
»No, olkoon menneeksi, isä… Sinä saat hankkia kaikki nuo 'kompeet', mutta ei mitään äitivainajan vanhoja rääsyjä, ettäs sen tiedät.»
Näillä tarkoitti hän niitä kuluneita ja tavallisissa oloissa vallan mahdottomia esineitä, jotka ukko oli koonnut yhteen antaen niille hurskaan nimityksen: »vaimovainajani kokoelma.» Ukko käytti näet hyödyksensä ihmisten tunteellisuutta saadaksensa myydyksi kaiken tuon rojutavaraston, jota hän nimitti rakkaan vainajan jälkeenjättämiksi »muistoesineiksi» ja kun joku tahtoi ostaa jotakin näistä »hänelle kallisarvoisista» esineistä, otti hän siitä hyvän maksun.