»Ymmärrätkö, isä ukko, ei mitään kitsastelua, ei mitään lumppuja… Tuo nainen tietää näet erotuksen oikean ja jäljennetyn tavaran välillä!»
»Häh! Vai on hän sitä laatua», murisi vanha villakoira kuonokarvojensa takaa.
»On, hän ymmärtää ne asiat yhtä hyvin kuin sinä ja minä, tiedätkös!»
»Hm, mutta…»
Ja nyt lähensi villakoira ruman kuononsa liki Señoran ihania kasvoja; vaikka isän ja tyttären ulkomuodot niin vähän muistuttivat toisiansa kuin vanha, rytistynyt pergamenttilehti voi muistuttaa raitista ruusua, oli molempain kasvoihin nyt kuitenkin kirjoitettu: »tässä kaupustellaan.»
»Mutta», jatkoi ukko, »koska minä nyt jo olen suostunut asiaan, pitää minun mielestäni saada tietää, kuka hän on? Kuka tuo nainen siis on?»
»Se on…»
Señora keskeytti itsensä sitoaksensa kiinni leveän hattunsa nauhat peilin edessä, joka kuvasti hänen kauniit kasvonsa ja tyytyväisen, melkeinpä ylhäisen hymyilynsä; sitten lopetti hän lauseensa sanoen erityisellä äänenpainolla:
»Se on Spalaton kreivitär!»