»Ah!» huudahti Kristian terävästi ja säpsähtäen.
Kuinka omituinen ja ristiriitainen onkaan ihmisluonne! Olihan tuo sama nainen, jota hän ei voinut rakastaa ja jonka kirkasta, avonaista ja nuhtelevaa katsetta hän mieluimmin karttoi, koko ajan kiusannut häntä alinomaisella vetoamisellansa kuninkuuteen, kuninkaiden velvollisuuksiin ja etuoikeuksiin, mutta nyt harmitti häntä, ett'ei kuningatar enää välittänyt hänestä, vaan oli valmis syrjäyttämään hänet heidän lapsensa hyväksi. Hän tunsi itsensä loukatuksi, ell'ei juuri rakkaudessansa, niin ainakin ystävättären luottamuksen menettäneenä miehenä.
»Entä sinä Boscovitsh, mitä sinä asiasta arvelet?» kysäisi hän sitten käännähtäen äkkiä »neuvokseensa», joka peljästyksestä vihreäksi karahtaen suonenvedontapaisilla eleillä seurasi herransa vaihtelevia kasvojen ilmeitä.
Mitään vastaamatta teki Boscovitsh italialaisen liikkeen ojentaen käsivartensa, kohauttaen olkapäänsä ja vetäen kaulansa lyhemmäksi; tällä mykällä tavalla näytti hän tahtovan sanoa: »chi lo sa? (ken tietää?)», mutta samalla oli niin pelokkaan empivän näköinen, ett'ei kuningas voinut olla hänelle nauramatta.
»Kuultuamme neuvoksemme mielipiteen», jatkoi kuningas leikkisästi nenäänsä ääntäen, »olemme me — sen lausuman myönnytyksen mukaan — valmiit jättämään hallituksen, milloin tahansa.»
Tämän sanottuansa suvaitsi majesteetti jatkaa peliä innolla, joka teki Elyséen vallan epätoivoiseksi, sillä muuten olisi hän tahtonut rientää heti paikalla ilmoittamaan kuningattarelle tiedon sen ehdotuksen menestyksestä, jota tämä ei uskaltanut itse esittää. Niin suuri oli näet Frédériquen kunnioitus vieläkin tätä varjokuningasta kohtaan ja niin vastenmielistä hänelle kajota kruunuun, jonka omistaja ei itse siitä suinkaan välittänyt.
Joku aika tämän jälkeen tapahtui varsinainen luopumus Illyrian kruunusta. Stoalaisella uhrautuvaisuudella olisi vanha hoviministeri Rosen luovuttanut palatsinsa tätä tilaisuutta varten, jonka yleisen tavan mukaan piti tapahtua mahdollisimman juhlallisesti ja julkisesti. Mutta tämän palatsin, jonka muurit äskettäin olivat kaikuneet tuonnoisten upeiden tanssijaisten hälinästä, katsottiin liian paljo muistuttavan Gravosan onnettomuuksista; täällä toimeenpantuna vaikutti luovutusjuhlallisuus onnettomana enteenä nuoren kuningaskunnan tulevaisuudelle. Päätökseksi tuli, että Illyrialaiset ja tuttavat ranskalaiset ylimysperheet kutsuttaisiin St. Mandén hoviin nimikirjoituksillansa vahvistamaan tuota tärkeää luovutusasiakirjaa.
Kello kaksi alkoi vaunuja jo saapua. Portille soitettiin kerta toisensa perästä, ja verkallensa kulki kutsuvieraiden jono leveitä mattoja pitkin, jotka verhosivat käytävän kivityksen portilta salongin kynnykselle asti, missä tulijoita vastaanottamassa seisoi herttua Rosen jäykässä kenraalin univormussansa ja rinta täynnä kunnianmerkkejä; näiden yllä kantoi hän Illyrian suurkomentajan nauhaa, jota hän ei ollut käyttänyt siitä asti, jolloin hän sai tietää kähertäjä Biscaratin komeilevan samanlaisella arvonmerkillä. Sitä paitsi nähtiin kenraalin käsivarressa ja miekan kahvassa ihan uudet suruharsot. Muuten huomattiin hänessä tärkeämpääkin uutta kuin suruharsot: hän oli alkanut hermostuneesti pudistella päätänsä ja siitä hetkestä asti, jolloin Colette hänen läsnäollessansa rukoili armoa Herbertille, omaksunut tavan tuon tuostakin tahtomattansa sanoa: ei! Toimien vastoin isän sydämen ääntä oli hän näet kieltäytynyt yhtymästä näihin Coletten rukouksiin. Hänen pieni, tärisevä haukanpäänsä näytti horjuvan kantaessaan rangaistuksen taakkaa moisesta luonnottomasta kiellosta, jonka vuoksi hän näytti tuomitun välttämään kaikkia hellempiä vaikutuksia, tunteita, jopa itse elämääkin, jolla rakkaan pojan onnettoman lopun jälkeen ei enää ollut mitään arvoa hänen silmissänsä.
Ruhtinatar Colette oli niinikään läsnä kantaen arvokkaisuudella ja luontevuudella sekä surupukuansa, joka erittäin hyvin sopi hänen vaaleihin suortuviinsa, että leskisäätyänsä, jota muotojen huomattavasta pyöreydestä ja liikkeiden verkkaisuudesta päättäen perillisen toiveet sulostuttivat. Huolimatta häntä kohdanneesta ankarasta iskusta, jota hän vilpittömästi suri, oli Colette kuitenkin yhäti sama muotisielu ja turhamainen luonne kuin ennenkin. Pienoisen perillisen toiveet olivat hänelle tervetulleena syynä kaikkeen turhamaisuuteen ja koreiluun: alinomaa mietti hän surunsa lohdutukseksi syntyvän lapsen pitseillä ja nauhoilla koristettavia liinavaatteita, jotka piti merkittämän omituisilla nimikirjaimilla ja ruhtinaallisella kruunulla. Jos pienokainen olisi poikalapsi, saisi se nimeksensä Venzeslaus tai Vitold; tyttöselle hän taas antaisi nimen Vilhelmina. Alkukirjain olisi kaikissa tapauksissa V., sillä se oli hänestä niin ylimyksellinen kirjain ja näytti niin sievältä valkoisella pellavakankaalla.
Colette selitti juuri näitä tärkeitä kysymyksiä rva de Silvisille, kun ovi avautui seljällensä ja lakeija sangen juhlallisella ja korkealla äänellä ilmoitti Trébignen ja Sorisin prinssit ja prinsessat, San Giorgion herttuan, Melidan herttuattaren, kreivit Pozzo, de Miremont, de Veliko y.m. suuria nimiä, joiden kaiku muistutti mieliin nuorten kuolonuhrien kaatumisen Gravosan hurmeisella rannikolla. Vaikka palvelijain loistavilla puvuilla ja salin koristuksilla oli kaikin tavoin koetettu saada tilaisuutta iloisemmaksi, vaikutti se kuitenkin synkkäin hautajaisten lailla, sillä kaikki vieraat saapuivat surupuvuissa; mustissa hansikkaissa, mustissa suruharsoissa ja mustissa, korkeakauluksisissa puvuissa, jotka jäykistivät naisten ryhtiä ja liikkeitä. Useimmat surevista olivat sitä paitsi vanhuksia, isiä ja äitejä, joista surupuku tuntunee sitä raskaammalta, koskapa se heille oikeastansa on luonnonvastainen. Gravosan tapahtumain jälkeen eivät monet heistä olleet näyttäytyneet missään ennenkuin tänään, jolloin he uskollisuudesta kuningashuonettansa kohtaan hetkeksi suostuivat jättämään yksinäisyytensä. Kaikki koettivat saliin tullessansa tekeytyä mahdollisimman ryhdikkäiksi, mutta kun he olivat asettuneet saliin seisomaan allapäin ja tärisevin olkapäin katselivat toisiansa ja huomasivat saman murheen kaikkien katseissa, kierähtivät kyyneleet kunkin silmiin. Huokaus yhtäällä ymmärrettiin toisaalla ja pian joutui koko seura yhteisen hermokohtauksen valtaan. Kaikkialla koko salissa kuultiin vain nyyhkimistä, yksinäisiä valitushuudahduksia ja hillittyjä voihkeita. Rosen yksin ei itkenyt, vaan seisoi siinä pitkänä, suorana ja taipumattomana toistaen tuon tuostakin: ei, ei!…