Illemmalla samana päivänä kertoi hänen kunink. korkeutensa Axelin prinssi, joka niinikään oli läsnä luopumuskirjaa allekirjoittamassa, että hänen mielestänsä tilaisuus muistutti ensi luokan hautajaisia, joissa koko perhe on saapuvilla varroten hetkeä, jolloin ruumis viedään hautaan. Eikä prinssi näyttänyt olevan juuri hyvällä tuulella itsekään saliin astuessansa. Seurassa vallitseva hiljaisuus ja surullinen mieliala masensi hänen mielensä ja häntä oikein puistatti nähdessään koolla niin paljo vanhoja »harppuja». Mutta vihdoin huomasi hän nuoren ruhtinatar Rosenin. Ollen utelias tutustumaan sankarittaren kanssa kuuluisan aamiaisen ajoilta Orsayn rantakadun varrella, riensi hän heti ruhtinattaren viereen istumaan. Colettea tämä huomaavaisuus hänen kunink. korkeutensa puolelta huvitti sen verran, että hän kuunteli tämän kohteliaisuuksia surunvienosti ja alakuloisesti hymyillen; mutta sitä hän ei voinut aavistaa, että prinssin epäselvät sinervän vihreät silmät tämän keskustelun aikana kaikessa salaisuudessa tutkistelivat, kuinka sokurinleipojapojan puku mahtoi soveltua ruhtinattaren viehättävän pyöreille muodoille.
Samassa kuului huuto ovelta:
»Hänen majesteettinsa kuningas tulee!» Kalpeana ja huomattavasti huolestuneena astui Kristian II sisään taluttaen kädestä poikaansa. Pikku prinssin ryhdissä oli jotakin ylhäistä arvokkaisuutta, joka sopi hänelle hyvin. Yllänsä oli hänellä takki ja (ensi kertaa elämässänsä) pitkät housut, joista hän näytti olevan ylpeä; koko hänen pikku olentonsa näytti niin totiselta, että hän vaikutti melkein kuin nuorukainen. Puettuna kallisarvoiseen, malvanväriseen ja pitseillä runsaasti koristettuun pukuun tuli näiden jäljessä kuningatar kauniina ja uljaan näköisenä. Avomielisenä luonteeltansa ei hän nähtävästi voinut peittää katseessa lymyävää iloansa, joka toisten surullisille ilmeille oli yhtä vastakohtainen kuin hänen vaalea pukunsa oli toisten surupuvuille. Frédérique tunsi itsensä niin onnelliseksi, niin itsekkäästi onnelliseksi, ett'ei hän edes huomannutkaan läsnäolijain kasvoissa luettavaa syvää surua eikä usvaisen ja pimeän ulkoilman kosteutta akkunanruuduilla tällaisena kolkkona marraskuun päivänä, jolloin koleat, kosteat usvat liitävät matalalla kolkon taivaan alla. Myöhemminkin pysyi tämä päivä hänen muistossansa valoisana ja lämpimänä päivänä todistaen, että sisällinen elämämme on meille kaikki ja että ulkomaailmakin muodostuu meidän intohimojemme ja taipumustemme mukaan.
Kristian II asettui istumaan keskellä salia sijaitsevan uunin eteen, Zaran kreivi oikealle ja kuningatar vasemmalle puolellensa. Vähän matkan päässä siitä istui pienen kirjoituspöydän ääressä Boscovitsh kärpännahoilla päärmätyssä virkapuvussansa. Kun kaikki läsnäolijat olivat istuutuneet, ilmoitti kuningas matalalla äänellä aikovansa luopua kaikista kuninkaan oikeuksistansa ja tahtovansa muutamin sanoin selittää uskollisille alamaisillensa ne syyt, jotka olivat kypsyttäneet hänessä tämän päätöksen. Sen jälkeen nousi Boscovitsh seisoallensa ja luki huutavalla äänellä ja änkyttäen julki Kristian II:n jäähyväismanifestin kansallensa. Luotuansa lyhyen yleissilmäyksen asiain tilaan hänen hallituskautensa alussa ja viitattuansa niihin tulevaisuuden toiveihin, joihin silloin näytti syytä olevan, valitti hän, että nämä toiveet olivat pettäneet ja että hallitsijan ja kansan välillä oli päässyt syntymään erimielisyyksiä, jotka nyttemmin olivat kypsyttäneet hänessä päätöksen vetäytyä vapaaehtoisesti syrjään ja samalla sulkea poikansa Illyrian kansan suosiolliseen huomioon.
Tämä lyhyt kirjelmä, joka nähtävästi kokonansa oli lähtenyt Mérautin kynästä, luettiin julki niin pitkäveteisesti ja ikävästi, että kuulijoilla oli riittävästi tilaisuutta, jos heitä vain halutti, miettiä moisen luopumisen naurettavaisuutta, sillä eihän Kristianilla ollut mitään valtaistuinta luovuttaa eikä mitään valtaa antaa, olletikin kun hänen oikeutensa oli evätty ja kielletty.
Varsinainen luopumuskirjelmä, jonka kuningas itse luki julki, kuului näin:
»Me Kristian II, Jumalan armosta Illyrian ja Dalmatian kuningas, Bosnian ja Herzegovinan suurherttua y.m., teemme täten tiettäväksi: että Me omasta vapaasta tahdostamme ja ilman mitään vierasta vaikutusta olemme päättäneet jättää ja luovuttaa rakkaalle pojallemme Charles Aleksis Leopoldille, Goetzin ja Zaran kreiville, kaikki kuninkaallista arvoamme seuraavat oikeudet ja etuoikeudet pidättämällä poikaamme nähden ainoastaan sen vallan, joka meille yleisen lain mukaan kuuluu hänen isänänsä ja holhoojanansa.»
Kun tämä oli julki luettu, nousivat — herttua Rosenin viittauksesta — läsnäolijat vuorotellen ylös allekirjoittaaksensa kirjelmän. Pitemmän ajan kuluessa ei sitten kuulunut mitään muuta kuin muodollisuuksien vaatimain loma-aikain keskeyttämää käyntiä ja kävelemistä, silkkilaahusten kohinaa ja vapisevilla käsillä ohjattujen kynien rapinaa.
Lopuksi seurasi tavanmukainen kädelle suuteleminen. Ensimäisenä astui Kristian II itse esille suorittaen tuon isälle hieman arkaluontoisen tehtävän, nim. tunnustautumisen oman lapsensa alamaiseksi. Koskettaen pojan ohuita sormenpäitä huulillansa teki hän sen sangen hienolla ja sulavalla, vaikka ei juuri alamaisella tavalla. Kuningatar taas suoritti kunnioituksen osoituksen intohimoisella sydämellisyydellä, melkeinpä hartaudella. Kasvattajatar ja suojaajatar alistui nähtävästi mielellänsä palvelijattareksi ja alamaiseksi. Kolmantena seurasi Axelin prinssi, ja sitten muut ylimykset arvonmukaisessa järjestyksessä pitkänä jonona, joka pikku kuninkaan mielestä näytti loppumattomalta tuossa kun hän luontevan arvokkaasti ojensi kätensä, pienen, valkoisen, sinisuonisen lapsen kätösensä, joka ei näyttänyt kelpaavan paljo muuhun kuin leikkikalujen käsittelyyn. Niin totiselta kuin tämä hetki kaikista läsnäolevista ylimyksistä tuntuikin ja niin raskaasti kuin surulliset muistot heidän mieliänsä muuten painostivatkin, eivät he kuitenkaan olisi halunneet luopua niistä oikeuksista tähänkin tilaisuuteen nähden, jotka heille mielestänsä kuuluivat sukujen vaakunakilpeä koristavien monien kypäräin nojalla.
Se nähtiin seuraavasta. Kun Méraut näet vihdoin yritti hänkin lähestyä oppilastansa, pidätti joku äkkiä hänet sanoen: »suokaa anteeksi, herrani!» Kääntyessänsä puhujaan päin kohtasi hänen silmänsä Trébignen prinssin harmistuneen katseen; prinssi oli hirmuisen hengenahdistuksen vaivaama vanha herra, jonka silmät mulkoilivat niin suurina ja pullistuneina kuin olisi hengitys pyrkinyt hänessä kulkemaan silmien kautta. Méraut, joka aina kunnioitti sovinnaisia tapoja, väistyi tietysti heti tämän hautaansa horjuvan ylimyksen tieltä ja odotti sitten, kunnes kaikki muut olivat kädensuutelun suorittaneet. Saman tehtävän lopuksi itse täytettyänsä vetäysi hän syrjään juuri kuningattaren ohitse, joka seisoi lapsensa vieressä onnellisena ja iloisena kuin morsiamen äiti vihkimyksen jälkeen nyökätessänsä sakaristossa kaikille onnittelijoille. Hänen ohi mennessänsä kuiskasi kuningatar hänelle hiljaa: