»No, nyt se on täytetty!»
Näitä sanoja sanoessa oli hänen äänessänsä riemuitsevaa, melkeinpä hurjaa iloa ja tavatonta helpoituksen tunnetta.
»Se on täytetty!» Tällä tahtoi hän sanoa, että vastedes oli kuninkaallinen kruunu rauhoitettu kaikelta häväistykseltä ja kurjalta kaupustelulta. Täst'edes voi hän nukkua, hengittää ja elää vapaana kaikesta ahdistuksesta, joka ennusti hänelle kaikki lähestyvät onnettomuudet, niin että hän sellaisten kohdatessa voi sanoa Hezetan lailla: »sen minä tiesin jo ennakolta!» Mutta nyt olivat kaikki vaivat ohitse: hänen poikansa perintöä ei enää voitu hävittää, vaan hänestäkin oli kerran tuleva kuningas! Tuleva kuningasko? Olihan hän jo sitä ja ilmenihän kuninkaallinen majesteettisuus hänen jalossa ryhdissänsä ja loistihan kuninkaallinen lempeys jo hänen ystävällisessä ja ylväässä katseessansa.
Lapseksi hän siitä huolimatta pian osoittausi, tuo uusi Illyrian kuningas, Leopold V, sillä heti juhlallisuuden päätyttyä juoksi hän iloisena ja ihastuneena vanhan Jean de Velikon luo ilmoittamaan hänelle suuren uutisen: »tiedätkös, kummisetä, että minä olen saanut ponyhevosen … pienen ja kauniin ponyhevosen, jota minä voin ohjata aivan yksin! Ja kenraali on luvannut opettaa minua ratsastamaan … ja äiti auttaa minua siinä, hänkin!»
Nyt kertyivät kaikki hänen ympärillensä alamaisesti kumarrellen ja ihastuneina hymyillen, jota vastoin Kristian jäi verrattain syrjään ollakseen kaikessa vapaudessansa. Tilapäisesti tunsikin tämä itsensä hieman rappeutuneeksi: omituinen tyhjyyden tunne päälaella vaivasi häntä; olisiko tuo kylmyys tullut siitä, että kruunu oli poissa? Nähtävästi huimasi hänen päätänsä. Ja kuitenkin oli hän niin kauvan toivonut tätä hetkeä, jolloin hän pääsisi tuosta vaivaavasta edesvastauksesta.
Mutta mikä siis oli syynä tähän ikävään ja alakuloiseen tunnelmaan juuri nyt, kun hän vast'ikään oli keventänyt aluksensa painavasta lastista ja vapaasti voi ohjata sen minne vain mieli teki?
»No, rakas Kristian, nyt olette tekin vuorollanne saanut pienen apinan pennun»…
Näillä lohduttavilla sanoilla lähestyi Axelin prinssi kärsiväistä sankariamme.
»Niin, te olette onnen poika, te», jatkoi hän. »Jospa minuakin se onni kohtaisi, että mustalla valkoisen päälle saisin päätöksen, ett'en ikinä tarvitse jättää hauskaa Parisia enkä hallita niitä ihravatsoja siellä kotimaassa…»
Tähän tapaan jatkoi prinssi vielä jonkun aikaa, kunnes molemmat — seuran lähtiessä syntynyttä hälinää hyväksensä käyttäen — pujahtivat tiehensä muiden huomaamatta. Ainoastaan kuningatar näki heidän häviävän ja kuuli, että kuninkaan faëtonvaunut ajoivat pihalle ja vierivät pian sen jälkeen ulos kaupungille. Ennen tuntui hänestä kuin olisivat vaunut kuninkaan lähtiessä noille kaupunkiretkillensä samalla vierineet yli hänen sydänparkansa; mutta nyt ei hän enää välittänyt siitä, minne hän hävisi… Oikeaa Illyrian kuningasta nuo naikkoset eivät enää voineet ryöstää häneltä. Heti Gravosan tappion jälkeen oli Kristian häpeänsä ensimäisen vaikutuksen alaisena pyhästi vannonut, ett'ei hän enää koskaan tapaisi Señoraa. Ja niin kauvan kuin hän lepäsi vuoteen omana peljäten henkeänsä kuin oikea etelämaalainen ainakin, sadatteli ja kirosi hän rakastajatartansa muistaessansa, sillä tämäpä juuri oli syypää hänen laiminlyöntiinsä. Mutta kun hän taas alkoi toipua ja veri jälleen virtasi terveempänä ja runsaampana hänen suonissansa tai kun hän virui kaikkea taudin jälkeistä toipumista seuraavassa, puoleksi muistelevassa, puoleksi uinailevassa tilassa, alkoi hänen mielensä Señoran suhteen muuttua. Hän menetteli kuin nainen, uskalsi hän ensin vaatimattomasti puolustella lemmittyänsä. Ja pian esiytyi koko onnettomuus hänen mielikuvituksessansa vain tuollaisena kovan onnen kohtalona, joita sallimus käyttää tuhansittain, selitys, jolla katolilainen niin helposti suoriutuu kaikista ikävistä omantunnon vaivoista. Eräänä päivänä täytyi hänen jo kysyä Lebeaulta, tiesikö hän, kuinka Spalaton kreivitär nykyään jaksoi. Mitään vastaamatta jätti kamaripalvelija hänelle kokonaisen pakan kirjeitä, joita oli saapunut pitkin aikaa kuninkaan sairauden kestäessä; siinä oli kirjeitä kaikellaisia, helliä kirjeitä, kainoja kirjeitä, tulisia kirjeitä, sanalla sanoen koko liuta pieniä, valkoisia lemmestä kuhertelevia kirjekyyhkyjä. Heti leimahti Kristianin hellä sydän liekkiin ja samassa silmänräpäyksessä kirjoitti hän vastauksen sängyssänsä maaten ja kärsimättömänä odottaen, että jalkeille päästyänsä saisi jatkaa Fontainebleaussa keskeytynyttä romaania.