Tällä välin olivat J. Tom Lewis ja hänen vaimonsa eläneet iloisia päiviä Messinan puistokadun varrella olevassa palatsissa. Muukalaisasioitsijalla oli sitä ennen ollut sangen ikävä yksinäisyydessänsä pakollisen inkognitoelämänsä aikana Courbevoiessa. Hän kaipasi siellä vilkasta liikettänsä kaupungissa ja ennen kaikkea Señoraa suloiseksi seuratoveriksensa. Lemmenkade hän sitä paitsi oli, mies parka, ja tässä taudissansa oli hän tuhma, itsepäinen ja itsepintainen kuin kurkkuun tarttunut kalanruoto, joka alkaa tuntua uudelleen, kun juuri on luullut siitä pääsevänsä. Eikä ketään elävää sielua, jolle valittaisi kipujansa tai sanoisi: »olkaapa hyvä ja katsokaa, mikä minun kurkkuani vaivaa!» Tom poloinen oli todellakin pahoin kietoutunut omiin verkkoihinsa ja sai nyt kärsiä kylläksi keksimänsä »suuren kaappauksen» seurauksista!… Olettikin sai Señoran matka Fontainebleauhon hänen päänsä pyörälle. Tähän retkeen palasi hän lukemattomia kertoja vaimonsa kanssa keskustellessansa, mutta tämä pelastihe aina itsensä leikkipuheilla: »mikä sinua vaivaa, vai oletko sinä tullut hulluksi, Tom?» oli hänen tapansa sanoa nauraen. Eikä Tom sillä kertaa enää viitsinyt jatkaa kyselyjänsä, vaan nauroi itse mukana ja oli jäävinänsä siihen uskoon, ett'ei kuninkaan ja hänen vaimonsa välillä ollut tapahtunut mitään: Fontainebleaussa oli vain muka hiukan juteltu joutavia ja vähän kuherreltu, siinä kaikki. Sitä paitsi oli Tom kyllin viisas käsittämään, että Señoran tunteet häntä kohtaan, jotka ehkä olivat vain oikullisen naisen satunnaista mieltymystä »variksen paistiin», äkkipikaa voivat haihtua, jos hän huomaisi aviomiehensä yhtä lemmenkateeksi, alakuloiseksi ja »sietämättömäksi» kuin muut olivat. Mutta vaikka hänen siis täytyikin esiytyä ulkonaisesti rauhallisena, kiusautui hän sentään sisällisesti yksinäisyydestänsä ja eristetystä tilastansa; hän suorastansa kaihosi Señoraa, jopa siinä määrässä, että jo ryhtyi kyhäilemään runoja. Ken olisi uskonut, että kekseliäälle liikemiehellemme ja tunnetulle »cab»-ajurille oli käynyt niin hullusti: Narcissesta oli tullut runoilija! Korkealentoiseen paimenrunotyyliin kirjoitti hän Señoralle runoelman, joka kovin muistutti vankien sydämenpurkauksia rangaistuslaitosten pöytiin ja jakkaroihin. Kaikeksi onneksi sairastui Kristian II, muuten olisi Tom parka joutunut sairasvuoteelle yksinäisyydessänsä. Niin huonosti oli J. Tom Lewisin laita.
Mutta siksipä nousikin ilo ylimmillensä, kun he toisensa taas tapasivat, entinen ilveilijä ja hänen kaunottarensa. Voinette kuvitella, millaisilla ilvehypyillä, hurjilla tansseilla ja taidetempuilla hän koetti huvittaa kaivattuansa. Tom oli kuin iloinen apina, joka oli päässyt irti talossa ja sai harpata ja kiipeillä mielensä mukaan. Señoralla näytti myöskin olevan tavattoman hauska: hän oikein vääntelihe kauheiden naurukohtausten vallassa. Tätä ilomieltä häiritsi vain se ainoa ikävyys, että »rouvan aviomies» joutui palvelijain täydellisen halveksumisen esineeksi. Hovimestari selitti suoraan, ettei hän missään tapauksessa suostunut palvelemaan »rouvan miestä», jos tämä aikoi syödä samassa pöydässä. Ja kun hovimestari muuten oli erinomainen ammatissansa ja kuninkaan itsensä valitsema ja palkkaama, täytyi Señoran ottaa huomioon hänen sanansa ja Tom sai syödä rouvan pukuhuoneessa, jonne eräs palvelustytöistä vei hänelle ruokaa. Ja kun joskus tuli vieraita, esim. Axelin prinssi tai Vattelet, täytyi Tomin niinikään piiloutua rouvan pieneen toalettikamariin. Aviomiehestä ja talon herrasta ei tämä mahtanut tuntua oikein hauskalta, mutta Tom kärsi alistuvaisena tämän ikävän nöyryytyksen, sillä olihan hänen rakas vaimonsa sentään taas hänen omansa ja tässä kallisarvoisessa ympäristössä loisti hänen ihanuutensa harvinaisempana ja rakkaampana kuin koskaan ennen. Niin, Tom oli todellakin taas onnellinen ja muuten ainoa onnellinen »suuren kaappauksen» osamiesten joukossa, sillä toiset yhtiömiehet kävivät sitä levottomammiksi mitä kauvemmin heidän täytyi odottaa suoritusta ja mitä pitempiä pitennyksiä heidän täytyi myöntää korkeille velkamiehillensä. He vainusivat jo ilmassa, että jotakin ikävää oli tullut väliin ja että tuo hyvin keksitty kaappaus päättyisi huonosti. Toistaiseksi ei kuningas ollut lunastanut ainoatakaan asettamistansa vekseleistä, vaan sen sijaan kirjoittanut useita uusia ukko Leemansin ja hänen ystävänsä Picheryn suureksi kauhistukseksi. Tosin koetti Lebeau parhaimpansa mukaan rohkaista heitä: »kärsivällisyyttä! odottakaan vain … kyllä se onnistuu … ja täytyyhän sen onnistua!» sanoi hän usein. Mutta Lebeau ei ollutkaan uhrannut siihen rahojansa niinkuin nuo toiset, joiden taskukirjat jo olivat täynnä Illyrialaisia »papereja». Ukko Leemans poloinen oli kadottanut tavallisen varman ryhtinsä ja kävi joka päivä Messinan puistokadulla saamassa lohtua tyttäreltänsä ja vävypojaltansa.
»Vai niin, te uskotte siis todellakin, että kaikki lopussa käy hyvin!» oli hänen joka kerran tapana sanoa. Ja sitten hän taas suostui ostamaan uuden paperin ja sitten toisen ja niin yhä useampia ja useampia ikäänkuin olisi hän todella uskonut, että ainoa keino saada takaisin entiset rahat oli heittää pois yhä enemmän rahaa.
Oli iltapäivä. Kreivitär valmistausi lähtemään ajelulle Boulognen metsään käyskellen edes takaisin pienen pukusuojansa ja sänkykamarinsa välillä, jonka pitkällä sohvalla J. Tom Lewis venyi tyytyväisenä, peukalot liivin kainaloaukoissa ja sikaari suussa; hän nautti täysin siemauksin siitä hauskasta näytöksestä, jonka tarjoo pukeutuva nainen vetäessänsä suuren peilin edessä hansikkaita käsiinsä ja kokeillessansa aikeissa olevalle ajelulle soveltuvia eleitä ja liikkeitä. Tomin kreivitär olikin ihastuttava nähdä sellaisena, kun hän nyt seisoi täysvalmiina hienossa kesäpuvussansa, päässä hattu, jonka harso oli vedetty silmille, käsivarsissa kallisarvoiset rannerenkaat, jotka — samoin kuin mantiljan gagaattireunusteet Tomin korvissa — helisivät liikahtaessansa kuin ihanin soitto yhtyen sopivasti portilla odottavain upeiden vaunujen ylimykselliseen kolinaan; vaunut korskuvine hevosinensa ja helkkävine mäkivöinensä olivat kaikki kuninkaan lahjoittamia ja vaunujen ovissa loisti Illyrian vaakuna. Tom iloitsi sielussansa, että hän näin komeasti sai vaimonsa keralla ajella ympäri Boulognen metsää juuri tänään, kun syyskausi katsottiin alkavaksi; tänään esiytyi näet kesävietoiltansa palannut hieno maailma ensi kerran ulkoisalla näyttämässä maanpaon virkistämiä naamojansa ja uusia syysmuoteja. Pukeuduttuansa itsekin niin hienoksi ja englantilaismaiseksi kuin mahdollista toivoi Tom nyt saavansa tehdä oikein hauskan ja tuttavallisen ajeluretken kauniin kreivittärensä vierustoverina vaunuissa.
Mutta taivas ei sitä onnea hänelle suonut. Armollinen kreivitär oli jo melkein lähtövalmiina, puuttui vain viimeinen silmäys peiliin, kun äkkiä talon portissa käytiin ja heti sen jälkeen alakerran eteisessä kiivaasti soitettiin. Kuningas tulee! Silloin oli Tom paran ilo lopussa. Suin päin ja silmillänsä mulkoillen hurjemmin kuin koskaan syöksyi hän pieneen pukusuojaan. Señora kiirehti akkunaan ja näki Kristianin samassa riemuiten astuvan taloon. Hän oikein lensi portaita ylös miettien itseksensä: »kuinka Señora mahtaakaan tulla iloiseksi, kun…»
Kaunottaremme, joka heti aavisti tämän ennustavan jotakin uutta käännettä, käyttäysi sen mukaan.
Niin pian kuin kuningas tuli näkyviin, huudahti hän muka ilosta ja vaipui sitten hänen syliinsä niin hervotonna, että Kristianin täytyi kantaa hänet pienelle sohvalle, jonka eteen hän itse sitten polvistui.
»Niin, minä olen jälleen täällä, … täällä sinun luonasi … ja vast'edes aina, aina!»
Señora katsoi häneen silmät suurina kuin olisi hän hourannut rakkaudesta ja toiveista. Ja kuningas, hän loi silmänsä alas ja upotti katseensa lemmityn avosilmiin sanoessansa:
»Nyt se on tehty… Nyt en minä enää ole mikään Illyrian kuningas, vaan ainoastaan ihminen, mies, joka tahtoo elää vain sinua ijäti rakastaaksensa».