»Oi, niin ihanaa ja kaunista! Mutta aivan liian ihanaa, että siihen uskaltaisi luottaa!»
»Kas tässä, lue itse!…»
Ja Kristian ojensi hänelle luopumuskirjan. Señora otti sen vastaan ja avasi sen aivan hitaasti.
»Se on siis todellakin totta, Kristian, että sinä olet luopunut kaikista vaatimuksistasi…»
»On, eikä siinä kyllin, luehan!»
Ja sillä aikaa kuin Señora luki kirjelmää, seisoi hän vieressä hypistellen viiksiänsä ja tarkastellen rakastajatartansa tyytyväinen hymy huulillansa. Hänen mielestänsä ei Señora näyttänyt oikein oivaltavan sen sisällystä kyllin nopeasti, jonka vuoksi hän tahtoi selittää sen hänelle. Kysymys ei tässä ollut Laibachin eduskunnan ehdotuksen mukaan luopua kaikista kruunun vaatimuksista sekä häneen että sukuunsa nähden, vaan ainoastaan mikäli se koski häntä itseänsä. Näin oli hän päässyt vapaaksi kuninkaan arvoa seuraavista velvollisuuksista ja edesvastauksista hänen poikansa menettämättä silti oikeuttansa, minkä hän taas eduskunnan ehdotuksen mukaan olisi tehnyt. Rahallisen korvauksen, no niin, senhän tosin täten menetti, mutta mitä siitä, voivathan he, Señora ja hän, elää onnellisina ilmankin noita tarjottuja miljoonia.
Nyt lopetti Señora jo lukunsa. Suu puoleksi avoinna, niin että hänen kauniit hampaansa näkyivät, ja pisteliäs hymy huulillansa kuunteli hän vain Kristianin sanoja ikäänkuin olisi hänen täytynyt ponnistaa koko huomiokykynsä käsittääksensä oikein sanojen tarkoitusta.
Kuitenkin oli hän varsin hyvin ymmärtänyt ja oivalsi kyllin selvään, että hänen ja hänen yhtiökumppaniensa ahnaat toiveet siis raukesivat tyhjiin, että »kaappaukseen» uhratut kultaläjät olivat ijäksi menetetyt, ja hengessä näki hän jo isänsä, Picheryn ja koko seuran raivoavan; kuinka he olivatkaan voineet antautua tuollaisen raukan ja hänen päättömän hankkeensa petkutettaviksi? Ja sitten muisti hän itsensä, omat turhat vaivannäkönsä, kuusi kuukautta kestäneen sietämättömän pakkotilansa, kiusallisen, luonnottoman teeskentelynsä ja oman poloisen Tominsa, joka tuskin uskalsi hengittää telkimiensä takana pukusuojassa, silloin kun kaiken surkeuden alkusyy seisoi tuossa hänen edessänsä niin tyhmän itserakkaana, innoittavan varmana itsestänsä ja omasta mielestänsä tietysti vastustamattomana.
Tämä oli jo todellakin liikaa ja hävytöntä ivaa!
Äkkiä nousi hän ylös ja sävähtäen aivan punaiseksi kasvoiltansa räjähti hän täyttä kurkkua nauramaan rivoa ja ilkeää naurua; koko se raakuus, joka piili hänen olemuksensa pohjalla, ilmeni tässä naurussa ja räikeässä punastumisessa.