»Pois silmistäni, roisto!» huusi hän sivuuttaen vallan ällistyneen Kristianin ja häviten kamariinsa, jonka oven hän löi kiinni, sulkien sen reikeliin.

Entä kuningas?

Kruunun ja puolisonsa oli hän jo menettänyt. Nyt menetti hän myöskin rakastajattarensa. Nolona laskeusi hän alas portaita ja hävisi näkyvistä.

VIII.

Pieni kuningas.

Mikä tenhovoima onkaan sanassa kuningas! Siitä hetkestä alkaen, jolloin Mérautin pikku oppilasta ei enään kutsuttu Zaran kreiviksi, vaan kuningas Leopold V:ksi, oli hän kerrassaan muuttunut olennoltansa. Tuon kiltin, nöyrän ja helposti johdettavan, mutta samalla näennäisesti verrattain keskinkertaisilla luonnonlahjoilla varustetun lapsen henki näytti äkkiä havahtuneen, kuin olisi hän kuolon valtakunnasta herännyt elämään; myöskin hänen ruumiilliset voimansa lisäytyivät ja karaistuivat sisällisen tulen pakosta. Pojan tavallinen väsymys ja taipumus nojautua johonkin tai virua nojatuolissa, kun joku luki tai kertoi hänelle tarinoita, ainainen tarve kuunnella muita ja antaa toisten ajatella puolestansa vaihtui itsetoiminnaksi, jota eivät enää tyydyttäneet hänen ikäistensä leikit. Vanhan kenraali Rosenin täytyi luuvalostansa ja jäykistä sääristänsä huolimatta ryhtyä opettamaan hänelle miekkailu-, ratsastus- ja ampumataidon ensi alkeita ja oikein oli liikuttavaa nähdä vanhan sotilaan joka aamu klo 9 saapuvan sinisessä takissansa opetustunnillensa. Eräs aukea paikka puutarhan puistossa oli tehty ratsastusradaksi ja siinä hän todellisen Franconin eleillä ja liikkeillä täytti velvollisuutensa tallimestarina esiytyen aina kunnioittavan alamaisena kuningasta kohtaan, mutta oikaisten kuitenkin aina oppilaan erehdykset. Pikku Leopold ratsastikin jo ravia ja laukkaa istuen ylväänä ja totisena satulassa ja tarkaten opettajansa pienimpiäkin muistutuksia; tavallisesti katseli kuningatar portailta poikansa ratsastusta milloin huomauttaen, milloin neuvoen häntä: »istukaa suorana, sire … älkää nostako kättänne!» j.n.e. Joskus voi hän niinkin innostua, että kiiruhti itse paikalle näyttämään, kuinka hänen oli tehtävä. Oi, kuinka onnellinen hän sitten olikaan, kun oppilas vihdoin oli ehtinyt niin pitkälle, että äiti ja poika voivat yhdessä rinnakkain ratsastaa ulos metsätielle, äiti tammallansa ja poika ponyllansa! Nyt ei hän tuntenut äidillistä pelkoa lapsensa vuoksi, vaan uskalsi arvelematta ratsastaa tämän edellä. Poika sai tulla toimeen, miten voi … hän antoi ratsunsa nelistää täyttä ravia Joinvilleen saakka!

Tuonnoisen luopumistilaisuuden jälkeen oli äitikin muuten muuttunut. Uskoen sokeasti siihen, että Herra pitää erityisen huolen voidelluistansa, katsoi hän kuninkaan nimen suojaavan lapsensa vahinkoa, vaaroja ja kaikkea pahaa vastaan. Hänen äidillinen rakkautensa oli tosin yhtä syvä ja voimakas kuin ennenkin, mutta se ilmeni toisella tavalla: hemmottelun ja hyväilyn aika oli ohitse. Jos hän nyt entistä tapaansa noudattaen pistäysi illalla hänen luoksensa, ei hän enää mennyt sinne nähdäksensä »Zaran makaavan» tai pöyhiäksensä hänen vuodettansa. Se tehtävä kuului nyttemmin kamaripalvelijalle, sillä kuningatar pelkäsi hemmottelevansa Zaraa, ja jos hän edelleen pitäisi tätä ehkä liian pehmoisissa käsissänsä, voisi pojan miehinen tarmo siitä kärsiä. Ei, nyt pistäysi hän sinne vain kuullaksensa Zaran lukevan kauniin iltarukouksensa, jonka isä Alphée oli kokoonpannut Raamatun johdolla ja opettanut sen nuorelle kuninkaalle.

»Sinä, Herrani ja Jumalani, olet pannut minut isäni sijalle. Mutta minä olen vain lapsi enkä ymmärrä, kuinka minun on meneteltävä kutsumuksessani. Ja kuitenkin olet Sinä, Herra, pannut minut hallitsemaan kansaa, jonka olet ulosvalinnut. Suo minulle siis viisautta ja ymmärrystä…»

Pikku prinssi luki rukouksensa korkealla, lujalla ja selvällä äänellä, jossa ilmenevä vakaumus ja usko vaikutti sitä liikuttavammin, kun se luettiin maanpaossa, köyhän työväenkaupunginosan päässä ja kaukana siitä valtakunnasta, jonka kuningas hän oli olevinansa. Mutta Frédériquen silmissä oli hän todellinen kuningas ja suudelmassa, jonka hän lähtiessänsä antoi pojallensa, oli niin paljo äidillistä ylpeyttä, alamaisuutta, kunnioitusta, melkeinpä jumaloimista, että Elysée — tämän uuden puolen äidinrakkaudessa ensi kerran huomatessansa — ehdottomasti muisti kotiseutunsa vanhat joululaulut, joissa pyhä Neitsyt laulaa seuraavaa kehtolaulua seimessä makaavalle Jeesus-lapselle: »katso, minä olen sinun palvelijattaresi ja sinä olet minun Jumalani!»

Niin kului muutamia kuukausia ja vähitellen koko talvikausi eikä kuningattaren seestyneellä ja valoisalla elämän-taivaalla näkynyt ainoatakaan murheen pilveä. Aavistamattansa tuli Méraut tämän rauhallisen tunnelman häiritsijäksi. Alinomaisen yhteiselämän, saman yhteisunelman, saman päämäärän ja alituisen mielipiteiden ja tunteiden vaihdon kautta oli kuningattaren ja hänen välillänsä syntynyt niin tuttavallinen yhdyselämä, että se alkoi jo huolestuttaa Frédériquea, vaikka hän ei voinut selittää sen syytä. Nyt hän ei enää voinut kahden oltaessa vapaasti keskustella ajatuksistansa, vaan huomasi tuon vieraan tulokkaan valloittaneen tärkeän sijan hänen sielunelämässänsä, vaikuttavan personallansa kaikkiin hänen pyrkimyksiinsä ja päätöksiinsä, olivatpa nämä sitten tärkeitä tahi vähäpätöisiä. Ehkäpä hän aavistikin Elyséen tunteet ja sen hillityn tulen, joka kyti hänessä ja kiihkeni päivä päivältä varoittavammaksi vaaraksi. Naiset eivät juuri erehdy tällaisissa tapauksissa. Frédérique tunsi kaipaavansa suojaa ja tukea, mutta mistä hän sellaisen löytäisi? Neuvottomuudessansa päätti hän kääntyä katolilaiselle aviopuolisolle luonnollisimman ohjaajan ja auttajan, rippi-isänsä puoleen.