Kuningattaren neuvonantajana omantunnon asioissa oli isä Alphée silloin kuin valtiolliset retkeilyt eivät häntä estäneet tätä virkatehtävää hoitamasta. Miehen ja hänen merirosvomaisen ulkomuotonsa olemme jo kuvanneet. Ollen kalastajan poika Zaran luota oli hän kasvanut pien, tervan ja verkkojen keskessä, kunnes hän kauniin äänensä vuoksi hyväksyttiin kuoripojaksi erääseen mustain veljesten luostariin. Hän kasvoi mieheksi luostarissa ja vihdoin tuli hänestä veljeskunnan päämiehiä. Kirkollisesta kasvatuksestansa huolimatta säilytti hän edelleen ahavoituneen hipiänsä, jota luostarin sulkeutunut elämäkään ei jaksanut väljentää, ja sitäpaitsi jonkun verran merimiehen kiivasta ja hurjamaista luonnetta. Tekohurskas tai nahjus ei hän koskaan ollut, päin vastoin voi hän tarvittaessa tarttua tikariinkin ja jos valtiotaito sen vaati voi hän »summassa» kuitata sen päivän ja vieläpä huomispäivänkin rukoukset »aikaa voittaaksensa», kuten hänen tapansa oli sanoa täydellä todella. Ollen perinpohjainen ystävyydessänsä ja vihamielisyydessänsä oli hän pysynyt hankkimansa opettajan suurimpana ihailijana. Kun kuningatar siis nyt ilmaisi hänelle omantuntonsa vaivan, ei hän alussa ollut ymmärtävinänsä, mutta kun kuningatar tiukasti pakotti häntä pysymään asiassa, harmistui hän ja alkoi nuhdella rippilastansa käyttäen niin ankaria sanoja kuin olisi hänellä ollut edessänsä korkeintaan joku rikkaan nyörinpunojan vaimo Ragusasta eikä mikään kuningatar.
»Pitäisi toki hävetä esittämästä moisia lapsellisuuksia ja loruja, joilla voidaan vahingoittaa hyvää asiaa», sanoi hän. »Mitä voi hänellä olla valittamista? Oliko Méraut koskaan osoittanut sopivaisen kunnioituksen puutetta kuningatarta kohtaan? Ei, tiedättekös, tämä menee jo liian pitkälle: te tahtoisitte siis tekohurskaan miellyttämishalun herättämäin naisoikkujenne vuoksi antaa eropassin miehelle, jonka Jumala ilmeisesti on lähettänyt teille kuninkuuden kohottamiseksi?»
Kuuman kiihkonsa valtaan joutuen alkoi hän jo käyttää merimiehen kieltä, jonka vaikutusta huulilla kiertelevä hieno pappismainen hymy toki lievensi. »Ei pidä riidellä kelpo vihurin kestäessä. Silloin on vedettävä purjeet ylös ja annettava huhkia.»
Tällaiset erikoiskeskustelut voivat taivuttaa rehellisimmänkin naisen. Munkin viisastelut saivatkin Frédériquen taivutetuksi ja hänkin piti nyt sopimattomana, että hänen poikansa menettäisi niin voimakkaan tuen kuin Elysée oli. Hänen täytyi siis olla varovainen ja luja. Ja mitä hän oikeastaan pelkäisi? Vihdoin onnistui hänen tulla siihen päätökseen, että hän oli erehtynyt Elyséen tunteiden laadusta ja hänen haaveksivaisesta ystävyydestänsä.
Itse teossa oli tämä kuitenkin intohimoisesti rakastunut kuningattareen. Se oli harvinaista, syvää rakkautta, jonka hän tosin oli monta kertaa karkoittanut luotansa, mutta joka mutkateitä aina palasi takaisin, kunnes se vihdoin jäi hänen sydämeensä voittajana ja rajattomana yksinvaltiaana. Tähän saakka oli Méraut pitänyt itseänsä mahdottomana kaikille hellemmille tunteille. Siihen aikaan, kun hän esiytyi kuningasmielisenä puhujana n.k. latinalaisessa kaupunginosassa, oli tosin joskus sattunut, että joku ilotyttö, puheesta mitään ymmärtämättä, ihastui hänen sointuvaan ääneensä, leimuaviin silmiinsä ja ihanteelliseen otsaansa: Magdalenan tenhoista ihastusta apostoliin. Silloin oli hän hymyillen näille kumartanut ja poiminut tarjoutuvan lemmenkukan, mutta tämän ystävällisyyden ja keveän tuttavuuden alla oli aina etelä-ranskalaisen parantumatonta naisen halveksumista. Jos rakkauden mieli tunkeutua hänen sydämeensä, täytyi sen käydä hänen kovan päänsä kautta. Sitä tietä olikin syntynyt hänen ihastuksensa Frédériquen jaloon luonteeseen ja ylpeän ylimyksellisellä maltilla kestettyyn vastoinkäymiseen; maanpakolaisuuden supistetun talouden ja elämän, alituisten keskustelujen, yhteisten huolien ja jokapäiväisen yhdessäolon kautta oli se kehittynyt todelliseksi intohimoksi, joka kuitenkin pysyi nöyränä, hienotuntoisena ja toivottomana palaen loitommalla kuin köyhän kynttilä alttarin alimmaisella portaalla.
Hovi-elämä jatkui edelleen näennäisesti vallan samanlaisena, sillä sisäiset näytelmät pysyivät mykkinä. Näin oli tultu syyskuun alkupäiviin. Eräänä päivänä, kun sattui olemaan kaunis päivänpaiste, joka hyvin soveltui kuningattaren henkiseen tilaan, lähti tämä aamiaisen jälkeen kävelymatkalle herttuan, Elyséen ja rva de Silvisin kanssa, joka ruhtinattaren virkaloman aikana palveli hovinaisena. Käyden muiden etunenässä kuljetti kuningatar seuruetta pienen englantilaisen puiston varjoisia, murateilla reunustettuja käytäviä kääntyen silloin tällöin seuralaisiinsa lausuaksensa jonkun sanan tai huomautuksen ja tehden sen niin suloisella varmuudella, ettei se mitenkään hänen naisellista viehkeyttänsä loukannut. Tänään hän oli erityisen vilkas ja iloinen. Aamuposti oli näet tuonut uutisia Illyriasta, missä Kristianin luopuminen oli tehnyt erinomaisen vaikutuksen ja Leopold V:n nimi jo saavuttanut yleistä suosiota maaseudulla. Elysée Méraut riemuitsi.
»Sanoinhan minä teille, herra herttua, että he ihastuvat pikku kuninkaaseensa!… Lapsi herättää näet kaikissa hellemmät tunteet… Se vaikuttaa samoin kuin olisimme lahjoittaneet heille uuden uskonnon naivine tunteinensa…»
Heittäen sitten molemmin käsin tukkansa ylös hänelle omituisella pikaisella liikkeellä, alkoi hän äkkiä mahtavan kaunopuheen, joka kirkastaen kohotti hänet niinkuin tapahtuu arapialaiselle, joka ryysyisenä maassa istuessansa näyttää kurjalta ilmiöltä, mutta satulaan päästyänsä muuttuu tuntemattomaksi.
»Kas niin, siinä me nyt taas olemme», kuiskasi markisitar onnettoman näköisenä, jota vastoin kuningatar, paremmin kuullaksensa, istahti puistotien reunalle riippusaarnin alle. Muut taas jäivät kunnioittavina seisomaan hänen ympärillensä. Mutta vähitellen alkoi kuulijakunta hävitä. Rva de Silvis katosi ensimäisenä osoittaen mielialansa varsin huomattavalla tavalla, kuten hän aina ennenkin oli tehnyt. Herttua taas sai sanan palata takaisin jonkun tärkeän asian vuoksi.
Kuningatar ja Méraut jäivät kahden kesken. Sitä ei Méraut huomannutkaan, vaan jatkoi puhettansa seisoen päivänpaisteessa, joka läikähti hänen jaloille kasvoillensa kuin kovan kiven sileälle laatalle. Tuollaisena oli hän kaunis ja tämä sielun älykäs kauneus teki Frédériqueen äkkiä niin vastustamattoman vaikutuksen, ettei hänelle jäänyt aikaa salata ihastustansa. Huomasikohan Elysée sen hänen silmistänsä? Tunsikohan hän sen myötätuntoisuuden, jonka voimakkaampi tunne lähellämme herättää meissä? Kaikissa tapauksissa alkoi hän sopertaa, vaikeni äkkiä vavisten ja heitti hitaan ja rakkautta palavan katseen eteenpäin kumartuneeseen kuningattareen ja hänen väräjävässä helteessä välkkyville kullankellertäville suortuvillensa… Frédérique tunsi hänen tulisen katseensa virtaavan lävitsensä kuumempana ja hurmaavampana kuin auringon helle, mutta hän ei voinut liikahtaa. Ja kun Elysée vavisten huomasi kielensä joutuvan kammituksi, kiiruhti hän äkkiä pois; kuningattaresta, jonka hänen tenhova miehekäs mahtinsa oli vallan lumonnut, tuntui silloin kuin olisi elämä hänet samalla jättänyt. Koko hänen siveellinen voimansa oli kuin lamautunut ja niin jäi hän hervottomana ja raukeana istumaan paikoillensa. Kalpeita varjoja heittyi mutkittelevan puistotien hietikolle. Vesi lorisi pyöreässä säiliössä niin vilpoisana kauniin kesäillan helteessä. Koko tuossa kukoistavassa puutarhassa kuului ainoastaan hyönteisten surinaa tuoksuvain ruusupensastojen yllä ja kiväärin laukauksia pikku kuninkaan ampumaradalta puiston perältä lähellä metsää.