Keskellä tätä hiljaisuutta toipui kuningatar vihdoin. Hän tunsi harmin ja sisäisen kapinan tunnetta. Tuollainen silmäys oli jo väkivaltaisuutta ja loukkausta!… Oliko se mahdollista?… Oliko kaikki, vain unta?… Hän, ylpeä kuningatar Frédérique. joka ennen oli loistavissa hovijuhlissa hyljännyt niin monta ylhäistä ja kuulua ihailijaa, hän, joka aina oli säilyttänyt sydämensä ylpeyden, oli nyt lahjoittamaisillansa sen tuollaiselle mitättömälle kansan lapselle! Loukatun ylpeyden kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Hämmentyneessä mielentilassansa muistui hänelle mieleen vanhan Rosenin ennustavat sanat »maanpakolaisista mustilaisista»… Aivan oikein, ainoastaan maanpakolaisuus pakollisine samanarvoisuuksinensa selitti tällaisen sopimattoman kohtelun… Mutta samassa määrässä kuin hän näin halveksien sätti Mérautia, muistui hänen mieleensä kaikki tämän tekemät palvelukset. Kuinka olisi heidän käynytkään ilman häntä? Kuningatar muisti, minkä vaikutuksen mies oli tehnyt häneen ensi yhtymässä ja kuinka hän oli virkistynyt tämän puheesta. Ja kun kuningas pian antautui huvitusten valtaan, niin kuka siiloin ohjasi heidän kohtaloansa ja korjasi tehdyt tyhmyydet ja rikokset? Ja ennen kaikkea hänen väsymätön, alituinen uskollisuutensa, kykynsä, intonsa ja kauniit neronlahjansa, jotka hän etuansa ja kunniaansa ajattelematta uhrasi tehtäväänsä! Kaiken tämän tuloksena oli nyt pikku kuningas Leopold, joka todella oli kuningas ja josta hän ja Illyrian kansa voivat olla ylpeitä! Vastustamattoman hellyyden ja kiitollisuuden valtaan joutuen muisti hän sen hetken, jolloin hän kansanjuhlassa Vincennesissä niin lujasti oli nojautunut Elyséen käsivarteen … ja silloin hän sulki silmänsä muistellen nautinnolla tuon jalon sydämen sykkäilyä, sillä hänestä tuntui kuin olisi se nytkin sykkinyt uskollisena hänen sydäntänsä vastaan.
Samassa kuului laukaus, joka säikäytti lintuset pyrähtämään lentoon, ja kohta sen jälkeen kova huudahdus, tuollainen kuin lapsen huudahdus, joita äidit levottomina öinä kuulevat unissansa. Kauhistava hätähuuto se oli … ihan sumenivat äidin silmät … ja koko puutarha häilyi äkkiä suurentuneena kuin hänen oma ääretön surunsa. Kiireisiä askeleita kuului käytävältä… Opettajan jylhä, kurkkuun takertuva ääni kuului hätäisenä ampumaradalta päin. Silmänräpäyksessä oli Frédérique siellä.
Tummanvihreät pyökkipensastot varjostivat tämän osan puutarhaa ja maata peittivät tiheät köynnöskasvit ja vehmas kasvullisuus, joka aina todistaa hyöteää, kosteaa maaperää. Aidan vieressä riippui pahvista tehtyjä maalitauluja, kaikki täynnä pieniä, pyöreitä, yhtäläisiä luotien läpiä…
Ja tuossa näki hän lapsensa lepäävän seljällänsä liikkumattomana ja kuolon kalpeana… Ainoastaan oikean silmän alla näkyi punaista ja sulkeutuneen luomen alta oli kihonnut muutamia veripisaroita punaisiksi kyyneliksi. Pojan luona oli Elysée polvillansa väännellen kauhistuneena käsiänsä ja vaikertaen alinomaa: »minä se olin … minä se olin!…» Hän riensi vastaan… Nuori kuningas oli pyytänyt häntä koettamaan pyssyänsä … ja hirmuisen sattuman kautta oli luoti kimmonnut takaisin jostakin rautanaulasta…
Kuningatar ei ehtinyt häntä kuunnella. Ääntä päästämättä ja ilman valitusta seurasi hän äidinvaistoansa, nosti lapsensa ylös ja kantoi hänet helmassansa vesisäiliölle. Viitaten sitten talosta avuksi kiiruhtaneet ihmiset poistumaan, nojasi hän säiliön kivistä reunaa vastaan polvensa, jolla pikku kuningas hengetönnä ruumiina lepäsi, ja piti jumaloidun kalpeita kasvoja äyräittensä yli virtaavan veden rajassa. Kostuneina peittivät vaaleat suortuvat pojan otsaa ja mielivät tavoittelemaan ajettunutta silmäluonta, jonka punerruksen vesi sai pois tunkien kihoavat veripisarat silmäripsien väliin.
Äiti ei virkkanut mitään eikä ajatellut mitään. Rutistuneessa hattistipuvussansa, joka veden kostuttamana oli luontunut hänen kauniin vartalonsa ympärille kuin harsopuku marmoriin veistetyn veden immen muotojen ympärille, pysyi hän yhäti samassa asennossa lemmikkinsä yli kumartuneena ja pienintäkin elonmerkkiä tähystäen. Kylmän veden vaikutuksesta virkosikin lapsi vähitellen elämään: ensin oikaisi hän jäseniänsä kuin unesta heräävä, ja alkoi sitten valittaa…
»Hän elää!» huudahti äiti hurjana ilosta.
Kun hän samassa kohotti päätänsä, huomasi hän edessänsä Mérautin, joka kalpeana ja murtuneena näytti rukoilevan armoa. Muistaen äskeiset tunteensa tuolla puistotien vieressä yhdisti hän ne tahtomattansa tähän kauhistavaan tapaukseen, joka kai oli hänen heikkoutensa rangaistus. Hän oikein raivostui tuota miestä ja samalla itseänsä kohtaan.
»Mene, mene! Äläkä koskaan enään tule näkyviini!» huusi hän heittäen hirmuisen katseen Mérautia kohti.
Tällä loukkaavan vihaisella sinuttelemisella tunnusti Frédérique kaikkien kuullen rakkautensa … mutta sen teki hän kärsiäksensä näin rangaistuksensa ja parantuaksensa samalla sydämensä heikkoudesta.