IX.
Pimeässä kammiossa.
»Oldenburgin suurherttuakunnassa oli kerran eräs kreivitär nimeltä Ponikan, jolle tontut olivat hääpäivänä lahjoittaneet kolme kultaista pikku leipää…»
Näin alkoi rva de Silvis kertomuksensa pikku vangille pimeässä kammiossa, jonka akkunat olivat tiivisti suljetut ja akuttimet maahan asti lasketut. Pikku kuningas lepäsi siellä sängyssänsä; vieressä istui kuningatar kuin kalpea aave alinomaa jäisellä kääreellä hautoen lapsen otsaa ja muuttaen kääreitä joka toinen minuutti, kuten hän jo viikon ajan oli tehnyt öin ja päivin. Arvoitus oli muille, kuinka hän oli voinut pitkittää hoitoa vähääkään nukkumatta ja melkein mitään syömättä istuen vain päänalustan luona pojan kätöset käsissänsä, milloin hän ei muuttanut kääreitä tai pitänyt jäitä sillä kohdalla, missä hän tunsi olevan enin kuumetta, jota potilaan muuten heikko valtimo todisti.
Pikku kuningas tahtoo, että hänen äitinsä aina istuu vieressä. Sillä suuri, pimeä huone täyttyy hänen mielestään hirvittävillä aaveilla ja kauheilla kummituksilla. Kun hän ei voi kuluttaa aikaansa lukemisella eikä leikeillä, vajoaa hän sellaiseen voipumistilaan, joka tekee Frédériquen kovin levottomaksi.
»Tunnetko sinä kipua?» kysyy äiti alinomaa.
»En, mutta minulla on niin ikävä», vastaa poika raukealla äänellä. Tätä ikävää karkoittaaksensa ja loistavilla kuvilla surullisen sairashuoneen elähyttääksensä oli rva de Silvis jälleen avannut juttulippaansa, joka aina oli täynnä taruperäisiä saksalaisia linnoja, tornein juurella karkeloivia tonttuja ja sinilintua odottavia prinsessoja, jotka vartoessansa kehräsivät lasivärttinöillä.
Nämä loppumattomat tarinat, joita poika tarkkaavaisena kuuntelee, ovat kuningattarelle kauhistus. Hänestä tuntuu kuin tehtäisiin täten tyhjäksi kaikki se kasvatustyö, jonka hän vaivalla on rakentanut, taikka kuin joku purkaisi kivi kiveltä jo valmista riemupylvästä. Näissä ajatuksissa tuijottaa hän eteensä pitkät yökaudet ja huoli siitä, että poika jälleen on joutunut naisten käsiin ja tuonnoiseksi pikku Zara poloiseksi kiusaa häntä enemmän kuin vamma pojan silmässä, jonka vaarallisuutta hän ei vielä tunne.
Kun lääkäri lamppu kädessä hetkiseksi karkoittaa pimeän huoneesta, siirtää käärettä ja koettaa muutamalla belladonnatipalla herättää tunnetta vahingoittuneeseen silmään, rauhoittaa se äitiä, ett'ei poika parkaise eikä tahdo käsillänsä suojella itseänsä. Kukaan ei uskalla sanoa hänelle, että tuo tunteettomuus ja hermojen hervottomuus päinvastoin on sen merkki, että silmä on kerrassansa menetetty. Vaikka luoti sattuikin vain kimmonneena, jolloin se siis jo oli kadottanut suurimman voimansa, oli se kuitenkin jaksanut rikkoa silmän näkökalvon. Oikea silmä oli siis auttamattomasti mennyt, mutta silmien elimellisen yhteyden vuoksi oli vasenkin vaarassa, koskapa molemmat itse teossa ovat saman elimistön haaraumuksia. Lääkärin kaikki toimenpiteet ja varokeinot tarkoittivat siis vasemman silmän pelastamista. Kuinka kauheaa, jos kuningatar tietäisi koko onnettomuuden! Sillä nyt uskoo hän vilpittömästi, että hän valppaalla hoidolla ja alituisella huolella voi hävittää onnettoman tapahtuman kaikki seuraukset. Puhuuhan hän jo pojalle yhteisestä kävelystä ulko-ilmassa!
»Leopold, kai te mielellänne tekisitte kävelyretken kauniissa metsässä?…»